Haltin haltiat

Unelmissa on jo pidempään ollut vaeltaa palanen Kalotti-reittiä Käsivarren erämaassa ja nyt siihen tuli mahdollisuus. Koulusta koitti syysloma 11-19.10.2020 ja otettiin kahden luokkakaverin Rosan ja Lindan kanssa suunta kohti Kilpisjärveä ja erämaavaellusta. Lähdettiin ajamaan Lappiin sunnuntai-iltapäivänä ja saavuttiin Kolariin mun veljen ja hänen vaimon luo ottamaan aamupäikkärit, mistä jatkettiin Kilpisjärvelle iltapäiväksi.

Ensimmäinen vaelluspäivä alkoi sen verran myöhään, että vähän jännitettiin sitä miten vaellus pimeässä sujuu. Päätettiin jo alkutekijöissä, että mennään niin pitkälle ekana päivänä tai lähinnä iltana kun jaksaa ja jos ei päästä Saarijärven autiotuvalle asti (Kilpisjärven luontokeskukselta noin 12km) niin pystytetään teltta matkan varrelle. Maasto Kilpisjärveltä alkoi tunturikoivikkoisena järven rantaa pitkin Saanatunturia ihaillen ja aika nopeasti vaihtui rakkaiseksi (kivikkoa) poluksi ja mutaiseksi suoksi. Pimeys alkoi hiipiä päälle parin tunnin vaelluksen jälkeen ja ei oltu päästy edes vielä Norjan rajalle (kyllä, reitti meni noin 2km Norjan puolella, eikä lähdetty pimeyden takia kiertämään rajaa kun ei oltu varma minkälaista maastoa olisi luvassa ja olisiko se enemmän turvallisuusriski lähteä kiertämään). Norjan pätkä reittiä oli kuivempi ja helppokulkuisempi ja naureskeltiinkin sitä, että kaikki on heti paremmin kun päästiin Norjan puolelle.

12km taittui 6,5 tunnissa ja päädyttiin noin klo 23 Saarijärven autiotuvalle. Pimeässä vaeltaminen oli kokemus itsessään kun haastetta toi juurikin tuo soinen ja rakkainen maasto. Välissä kyllä sammutettiin otsalamput ja jäätiin vaan ihastelemaan ääretöntä tähtitaivasta ja linnunrataa, joka meille näyttäytyi yössä. Autiotuvan maastosta tai maisemista ei nähty mitään yöllä kun saavuttiin ja aamulla meitä odottikin mitä kaunein ylläri. Tuvassa meidän kolmen lisäksi oli kolme muuta niin päästiin aika väljästi vielä nukkumaan yö. Pimeävaelluksesta oppi taas sen, että oma otsalamppu ei ole tarpeeksi tehokas kun valaisi vaan muutamia metrejä eteenpäin eli se menee seuraavaksi hankintalistalle. Onneksi mun Garminin Fenix 6s sapphire kellossa on gps niin pystyttiin sen ja Lindan paremman otsalampun kanssa navigoimaan perille kun reittimerkit Kalottireitillä ovat noin 1m korkuisia puisia keppejä minkä päässä oranssi maali, mitä hädintuskin tuolla maastossa näkee.

Toinen vaelluspäivä suuntasi Saarijärven autiotuvalta ensin Kuonjarjoen autiotuvalle lounaalle ja sieltä majoittumaan Meekonjärven autiotuvalle. Päivälle matkaa taittui 19km, josta ensimmäiset 9 Kuonjarjoelle ja loput 10 Meekonjärvelle. 

Ensimmäinen pätkä reittiä Kuonjarjoelle oli pelkkää nousua tunturin huipulle ja purojen ylittelyä ja loppupätkä pitkälti tunturin päällä vaeltamista ja sitten alamäkeä. Korkeimmillaan käytiin noin 1km korkeudessa Guonjarvarrin rinteillä. Maisemat omalla kohdalla muistutti kovasti Nepalin karuja kivikkorinteitä lähellä jäätikköjä.

Reitti itsessään ei ollut haastava, mutta kyllä se pitkä nousu tunturille hiukan alkoi pakaroissa tuntumaan. Omassa kehossani olen huomannut sen, että ensimmäiset vaelluspäivät ovat usein nihkeähköjä ja rinkka painaa ja joka paikkaa kolottaa. Parin päivän jälkeen keho alkaa tottua vaelluksen rasitukseen ja rinkan painoon ja alkaa kintut kulkemaan vikkelämpää. Vikoina päivinä ei oikein tunnu enää missään ja energiaa on vaikka muille jakaa. Vaikka kuivasin lähes kaiken ruokani, painoi rinkka noin 20-25kg reissuun lähtiessä (me jaettiin yksi yhteinen 3hlö talviteltta myös päivittäin). Olin varannut runsaasti energiaa eli suklaata ja herkkuja ja niitä jäi jopa yli eli ensi kerralla herkkuja vähemmän. Myös näin talven kynnyksellä vaatetta tuli otettua enemmän mukaan ja kahdet alus- ja välikerrastot jos toiset kastuu sateessa/lumessa/puroon molskahtaessa.

Reitti Kuonjarjoen autiotuvalta Meekonjärvelle oli huomattavasti helpompi kuin aamupäivän vaellus ja jos joku on lukenut Haltin vaellusreitistä kun jotkut puhuvat valtateistä niin tämä oli jonkin matkaa sellaista. Eli maastossa oli leveämpää polkua/mökijätietä, mutta polkuja katkoi useat joenylitykset, joihin meni oma aikansa kun yritettiin päästä niiden yli kuivin jaloin. Moni kahlaa varsinkin kesäisin nämä ylitykset, mutta nyt pakkaslukemissa ei haluttu dipata paljaita jalkojamme veteen. Koulun alettua oon alkanut vaelluksilla enemmän kiinnittää myös huomiota keskivauhtiin ja normaalissa maastossa vaikkapa Nuuksiossa keskivauhti on yleensä noin 4km/h, mutta täällä meidän vauhti oli siitä noin puolet ja parhaimmillaan joku 3,5km/h. Keskivauhti on tulevaisuuttakin ajatellen hyvä pitää mielessä jos meinaa tehdä työkseen vastaavanlaisia vaelluksia niin tietää ryhmän etenemisvauhdin ja sitä mukaa päivän suunnitelmat lähtöaikataulun, lounaan ja majapaikan suhteen. 

Meekonjoen autiotuvalle päästiin juuri ennen klo 20, mutta illan hämärtyessä seiskan jälkeen tarvittiin loppumatkaksi taas otsalamppuja. Aamulla auringon noustessa kävi sama ihana ylläri kuin Saarijärven autiotuvallakin maiseman suhteen. Meekonjoen maisemat muistuttivat kallioineen ja jylhine rinteineen sitten taas enemmän Grand Canyonia. Tuvalla oli meidän lisäksi yksi vaeltaja, joka on myös opiskellut eräoppaaksi, tosin noin 20 vuotta sitten. Toistaiseksi näiden tupamajoittujien lisäksi emme olleet vielä muihin vaeltajiin törmänneet eli hyvin omassa rauhassa saatiin kulkea.

Aamuherätykset meillä sen kun aikaistuu kun Saarijärveltä lähdettiin vasta puoliltapäivin ja nyt Meekonjärvellä herätys taisi olla klo 7. Vaikka en ole yhtään aamuihminen, ei se näy reissuissa tai vaelluksilla kun herään mieluiten ajoissa, jotta päivä on pitkä. Ja täällä varsinkin kun auringonnousut on yllä olevan kuvan mukaisia niin eihän niitä voi missata. Kolmas vaelluspäivä starttasi näissä Grand Canyonmaisissa maisemissa kohti Pihtsusjärven autiotupaa lounaalle ja sieltä taas iltapäivällä kohti kolmannen yön majapaikkaan, Haltin autiotupaan.

Matkaa tälle vaelluspäivälle kokonaisuudessaan tuli noin 19,5km, joista ensimmäiset 12km Pihtsusjärvelle ja loput sijoittui sen ja Haltin autiotuvan välille. Kartassakin näkyvä Meekonvaara oli mahtava ilmestys todella jyrkkine ja korkeineen kallioineen. Myöskin Meekonjärvellä on ilmeisesti reitin ainoat (poislukien Saanan lähimaasto) korkeammat tunturikoivut. Reitti kiemurteli järven ja joen viertä ja lähellä siltaylitystä olimme jo korkealla kalliolla aivan metrien päästä jyrkänteestä.

Lähestulkoon koko matka kohti Pihtsusjärveä syleili näitä kauniita järvi- ja jokimaisemia ja polku kulki rantaviivaa ja rinnettä pitkin aina Pihtsusjärven tuvalle saakka. Vaikka lähtö meillä on ollut aamulla suhteellisen aikaisin, on lounas pitkälti venahtanut reilusti yli puolenpäivän ja loppumatkalle on tullut kovempi vauhti kun ollaan yritetty päästä ennen säkkipimeää tuvalle. Juuri kun päästiin lounaalta matkaan, alkoi sataa ensilunta. Tai oikeastaan ensilunta meidän reissun aikana kun autiotuvissa ollaan vieraskirjoja lueskeltu niin luntahan on näissä maisemissa tullut jo syyskuussa.

Pihtsusjärveltä Haltin autiotuvalle matkaa oli noin 7km ja ensimmäiset vuorimaiset maisemat meille tarjosi reitin itäpuolella Ridnitsohkka-tunturi, joka itseasiassa on Suomen korkein huippu mitä tulee tunturiin, joka seisoo täysin Suomen puolella ja sen länsipuolella komeili Pikku-Halti. Haltin korkein huippu on itseasiassa Norjan puolella (1361m) ja se matalampi huippu Suomessa (1324m). Lumipyry yltyi mitä lähemmäksi päästiin Haltin tupaa, samoin kuin pimeys. 

Viimeiset pari kilsaa oli puhdasta rakkamaastoa ja aika haastavakulkuista sellaista niin eteneminen oli hidasta. Lumipyry ja pimeys aiheutti myös sen, että hukattiin reittimerkit ja mentiin mun kellon gpsn kanssa vaan oikoen mutkia. Haltin tuvalle päädyttiin illansuussa ennen klo 21 ja tuvalla meitä odotti kaksi vaeltajaa ihanan Hilma-koiransa kanssa.

Illalla pohdittiin jos samainen pilvisyys ja lumimyrsky jatkuu, että onko järkeä lähteä Haltin huipulle jos sieltä ei näe mitään tai saatika näe eteensä. Aamulla ajatukset olivat optimistisemmat ja päätettiin lähteä kokeilemaan josko päästäisiin huipulle vaikka keli ei hellittänyt. Jätettiin suurin osa kamoista tuvalle ja napattiin rinkkaan vaan tärkeimmät mukaan eli kuorihousut, merinokerrasto, untuvatakki, snacksejä, vettä ja EA-pakkaus. 

Jos aiemmin valitin rakkamaastosta niin Haltin huipulle vievä ”polku” se vasta rakkainen olikin ja poluksi sitä ei oikeastaan voinut edes kutsua. Matkaa Haltin tuvalta huipulle ja takaisin kertyi yhteensä noin 6,5km. Tehtiin taktinen veto kun keli ja maasto oli mitä oli niin oiottiin alkupätkä tuvalta omia reittejä ja päädyttiin vajaan tunnin sisällä oikealle polulle. Saatiin aika hyinen lumimyrsky samalle päivälle, mutta eihän se menoa estänyt vaan päädyttiin Haltin huipulle noin klo 11:40 15.10.2020. Noh eihän sieltä huipulta mitään nähnytkään, mutta jätettiin vieraskirjaan nimemme muiden tuhansien Halti-vaeltajien tyyliin ja poistuttiin takaisin kohti Haltin autiotupaa lounaalle.

Neljäs vaelluspäivä jatkui lounaan jälkeen Pihtsusjärven tuvalle yöksi minne saavuttiin ensimmäistä kertaa ennen pimeää eikä otsalamppuja tarvinnut käyttää. Tupa oli ensimmäistä kertaa täynnä ja meitä oli meidän kolmen lisäksi Haltin autiotuvalta pariskunta koiransa kanssa ja toinen pariskunta. Tekemistä autiotuvissa ei oikeastaan ole kokkailun ja nukkumisen lisäksi paljon muuta. Iltaisin varsinkin kun ollaan saavuttu suhteellisen myöhään tuville, puramme vaan yökamppeet, laitamme omilla keittimillä, autiotupien kaasuliedellä tai kamiinalla ruokaa, käymme täyttämässä juomarakot/vesipullot aamua varten purossa tai joessa, pesemme hampaat ja menemme nukkumaan (yleensä klo 21-22 välissä). Autiotuvissa ei myöskään ole pistorasioita, sähköä tai muitakaan ylellisyyksiä, joten toistemme seura on se mikä viihdyttää. Nukkumiseen siellä on yleensä laverit joko yksikerroksisena tai kerrossänkynä ja siihen sitten laitamme omat makuualustat jos patjoja ei ole ja omat makuupussit ja tyynyt. Yöpyjiä yleensä mahtuu näihin noin 6-8 kerrallaan ja aina uusille tulijoille annetaan tilaa.

Viidennen vaelluspäivän aamu valkeni kauniissa Pihtsusjärven maisemissa ja suuntanamme oli lounas Meekonjärven autiotuvalla ja sieltä yöksi Kuonjarjoen tuvalle. Kelit olivat toistaiseksi huidelleen syksyn ruskan ja talven lumimyrskyjen välillä ja tälle päivälle saatiin kaunis ruskainen auringonpaiste matkakumppaniksi. Pihtsusjärven ja Vuomakasjärven välissä on todella kaunis kiemurteleva joki kauniine koskineen ja ”vesiputouksineen”, minkä maisemia ihasteltiin ja valokuvattiin matkalla. Kamerasta toki oli loppunut akku jo ennen Haltin valloitusta, joten kuvailu jäi kännykkäkameralle. En tajunnut miten nopeasti kylmä ja myrskyinen keli kuluttaa kameran akkua ja se loppui ennenaikojaan. En myöskään tajunnut ostaa toista vara-akkua mukaan.

Meekonjärven lounaan jälkeen jatkoimme matkaa Kuonjarjoelle ja näimme ensimmäistä kertaa koko reissussa poroja! Ajoimme PK-seudulta Kilpisjärvelle emmekä nähneet poron poroa matkalla, emmekä myöskään olleet spotanneet yhtään poroa vaelluksen aikana vasta kuin Meekonjärven ja Kuonjarjoen puolivälissä. Ilmeisesti juuri näihin aikoihin oli olleet poroerotukset niin ehkäpä siitä syystä porosia ei hirveästi näkynyt.

Meekonjärven ja Kuonjarjoen välissä on myös muutama joenylitys ja menomatkalla ne sujuivat lähes ongelmitta. Vesi oli matalalla ja pääsimme suhteellisen simppelisti hyppelemään kivien päältä. Nyt paluumatkalla kun kelit olivat olleet pakkasella ja luntakin tullut, teki se ylityksestä haastavamman kun suurin osa kivistä oli jään peittämät. Edelleenkään emme halunneet kahlata paljain jaloin niin heittelimme itse isohkoja kiviä poluksi ja pääsimme niiden avulla purojen ja jokien yli. Kuonjarjokea kohti tallustaessamme alkoi taas sataa lunta ja tuulikin yltyi. Emme tosin tienneet vielä mikä seuraavaa päivää odotti kun saavuimme lumipyryssä Kuonjarjoen autiotuvalle iltasella.
Heräilin yöllä kovaan tuuleen ja aamulla kun pimeys alkoi poistua näimme mitä yön aikana oli tapahtunut ja heräsimme tähän maisemaan.

Ah niin ihana talvi eikö! Tuuli oli myrskylukemissa ja heti tuvalta lähtiessämme huomasimme kuinka tuuli oli heitellyt lunta eniten poluille ja syviin kohtiin niin päästiinköhän muutamaa metriä eteenpäin kun jalka jo dippasi yli metrin syvyyteen lumihankeen. Tiesimme, että tästä päivästä tulisi haastava, mutta lähdimme tarpomaan gpsn avuin kohti Saarijärven autiotupaa. Alkumatka ei ollut paha ja näimme selkeästi vielä reittimerkit lumessa, mutta kun matkaa oli taitettu noin 1km ja eteemme tuli taas joenylitys, alkoi meidänkin haasteet. Jokiylityksessä jouduimme jo tekemään töitä, että emme kastu tai horjahda jokeen. 

Sen jälkeen lähti pitkä ylämäki Guonjarvarrin rinteille ja tuuli sen kun yltyi. Polkua ei enää näkynyt ja näkyvyys oli muutenkin heikko lumimyrskyn takia. Tuuli puhalsi onneksi pitkälti takaa tai sivusta, mutta se teki myös sen, ettei katsetta voinut kääntää tuulta kohti kun lumimyrsky oli hyinen eikä silmiä pystynyt pitämään auki. Olisipa kotona pakatessa tajunnut ottaa laskettelulasit mukaan, sillä niistä olisi ollut hyötyä. Maasto oli rakkainen, mutainen ja puroinen ja lähes joka toinen askel sukelsi vyötärönastiseen lumihankeen tai puroon tai mutaan. Jokainen meistä kaatui ja liukastui vuorollaan, mutta olimme onnekkaita, ettei kenenkään jalat tai kädet murtuneet. Oma pahin kaatuminen oli kun jalka upposi lumihangen läpi rakkaan ja kaaduin kivien päälle niin, että tuuli heitti vielä sivuun ja kasvot kohti myrskytuulta. Ei siinä auttanut muu kuin irrottautua rinkasta kun en muuten siitä päässyt ylös saatika nähnyt eteeni.

Lumimyrsky oli oman elämäni kovin missä olen ollut ja gps tuli tarpeeseen kun reittimerkkejä ei meinannut aina enää nähdä. 9km matka taittui neljässä tunnissa ja olimme onnellisia päästessämme Saarijärven tuvalle lämpimään ja kuivattamaan kenkiä ja vaatteitamme. Alunperin matkaa piti taittaa vielä sieltä Saanajärvelle, mutta päätimme jäädä pitelemään myrskyä Saarijärvelle.

Aamulla kaikki oli taas hyvin ja tuuli ja lumimyrskykin tyyntyneet. Viimeiseksi eli seitsemänneksi vaelluspäiväksi keli antoi meille parastaan. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja saimme nauttia pikkupakkasesta reitillä kohti Kilpisjärveä. Lunta oli paikoitellen edelleen paljon ja saimme olla tarkkana mihin jaloillamme astumme, mutta fiilis oli huomattavasti huojentuneempi kuin edellisenä päivänä kun näimme selkeästi reitin ja sen minne olimme menossa. Viime päivien lisästressin aiheena myös pyöri ystäväni kesärenkaat hänen autossaan millä ajoimme Kilpisjärvelle. Saapuessamme Kilpisjärvelle yritimme saada lähimmästä autohuollosta (100km Karesuvannossa) talvirenkaiden vaihtoa, mutta onnistumatta siinä, joten jäimme yöksi hotelliin Kilpisjärvellä ja lähdimme seuraavana päivänä Onnibussilla ensin Rovaniemelle ja sieltä yöjunalla Helsinkiin. Autohan jäi Kilpisjärvelle odottamaan ystävääni talvirenkaiden kanssa.

Kilpisjärvi – Halti reitti on heittämällä elämäni hienoin vaellus Suomessa (mikään ei silti päihitä Nepalia). Maasto vaihtelee radikaalisti, keli antaa parastaan ja vaihtelevuuttaan, tupaverkosto on mahtava ja tupia löytyy noin 10km välein ja ahh se erämaafiilis! Maasto ei ole helppoa enkä suosittele tätä ensimmäiseksi vaellukseksi. Suosittelen mukaan gps-laitetta turvaksi ja hyvää ja kuivaa vaatekertaa, sillä kelit todellakin tunturissa muuttuvat nopeasti niinkuin huomasitte. Älkää myöskään ajako loppusyksystä kesärenkailla Kilpisjärvelle, se ei kannata.