Ottaako riskin vai ei?

Monesti kuulen sitä muilta, että ”aikamoinen riski” ja olen jäänyt miettimään mitä riskit, riskinotto ja riskienhallinta oikein on. Hiljattain törmäsin William Arthur Wardin runoon ja nappasin siitä pätkän tähän:

To love is to risk not being loved in return,
To hope is to risk despair,
To try is to risk failure.

But risks must be taken because the greatest
hazard in life is to risk nothing.
The person who risks nothing, does nothing, 
has nothing, is nothing.

He may avoid suffering and sorrow,

But he cannot learn, feel, change, grow or live.

Chained by his servitude he is a slave who has forfeited all freedom.

Only a person who risks is free.

-William Arthur Ward

Tässä blogissani en puhu nyt riskinotosta rakkauden suhteen vaan elämässä ylipäätään. Ovatko riskit aina hyviä vai ovatko ne myös hulluutta ja mikä ne erottaa? Olen itse aika spontaani ja heittäytyväinen ja lähden usein haasteisiin ja uusiin/tuntemattomiin asioihin mukaan. Ne usein sisältävät paljon riskejä, kuten turvallisuusriskejä ja epäonnistumisen riskejä, mutta ovatko ne olleet hulluja riskejä vaiko tuntemattomuudeltaan vaan tietämättömyyttä tulevasta.

Itselleni riskeeraaminen on hyppäämistä tuntemattomaan ja ottamalla sitä mukaa myös kaikki seuraukset niskaan. Koen niin, että ilman riskinottoa ei kehity, kasva tai saavuta muutosta. Jos aina elää omalla mukavuusalueella, mikä varmasti on todella mukavaa sillä mukavuusalueeksi sitä kutsutaankin, pystyykö sitä kehittymään? Jos heitän esimerkkinä oman seinäkiipeilyni harjoittelun; jos aina kiipeilen omalla mukavuusalueella niitä greidejä (tasot) mitä pääsen varmasti ylös ja se on helppoa ja mukavaa niin kehitynkö kiipeilijänä? Epäilen. Jos menen vaikeampia reittejä ja greidejä ja otan riskin, että ehkä putoan köyteen enkä pääse reittiä ylös ja epäonnistun, kehityn samalla. Kokeilu ja epäonnistuminen on monessa se mikä kehittää ja niitä ei pääse kokemaan ellei ota riskejä.

Ensimmäinen Nepalin vaellusmatkani oli itselleni myös riski. En tiennyt mihin olen menossa, tai toki tiesin, että olen menossa Nepaliin, mutta en voinut 100% varmuudella tietää mikä siellä odottaa. Luin paljon Nepalista, Himalajan vuorista, vuoristovaelluksista, lento-onnettomuuksista Luklan lentokentällä, vuoristotaudista, vakuutuksista, medihelilennoista, vaellusvammoista ja ties mistä muusta ennen reissua. Koin matkassa olevan monia riskejä, lähinnä sairastumisen tai loukkaantumisen kannalta ja pyrin lieventämään niitä tekemällä riskianalyysiä; ennakoimalla ja suunnittelemalla skenaariot ”mitä jos” ja niihin turvallisuussuunnitelman omaisesti keksimään ratkaisut. Tärkein niistä varmaankin oli selvitys vakuutusyhtiöni kanssa heidän korvauksista jos sairastun vuoristotautiin tai loukkaannun vuoristossa. Sain selville, että silloinen vakuutusyhtiöni ei korvaisi helikopteripelastuslentoa, joten vaihdoin vakuutusyhtiötä toiseen, joka tämän lupasi.

Muistan myös kirjoittaneeni ICE (in case of emergency)-yhteyshenkilöni paperille ja laminoin näitä lappuja muutamia ja laitoin niitä rinkkaan ja takkini taskuun jos satun vaikka putoamaan railoon tai loukkaantumaan. Kävin myös päässäni skenaariota mitä tapahtuu jos käy niin pahasti, etten tule hengissä takaisin. Nepalissa oli juuri vuosi ennen omaa vaellustani v.2015 suuri maanjäristys, joka tappoi noin 9000 ihmistä. Näistä osa joutui Everestin ja Langtangin alueilla lumi- ja maanvyöryjen uhreiksi. Tiesin kaiken olevan mahdollista.

No, oliko riskit ottamisen arvoisia? Koin kohdallani, että oli. Joku voi laskea todennäköisyyksiä ja antaa faktat tiskiin, mutta itse laskeskelin, että verrattuna vaeltajamääriin vaikkapa Everest base camp vaelluksella, kuolonurheja tulee todella harvoin ja vähän. Pahoja onnettomuuksia tulee harvoin ja vähän. Lento-onnettomuuksia tulee harvoin ja vähän. Isoin riski siellä omalla kohdalla olisi ollut vuoristotaudin aiheuttamat oireet (tosin noissa korkeuksissa harvoin kuolema tai ödeema), railoon putoaminen jäätikköylityksissä tai kiveen kompastuminen ja loukkaantuminen.

Se mitä sain Everest base camp vaelluksella vaelluskokemuksen ja uuden matkakohteen lisäksi oli itseluottamus omaa kehoa ja sisua kohtaan. Tämä sisu ja kunnianhimo mitä sen jälkeen olen ammentanut on vienyt minua joka paikkaan niin urheiluissa, reissuissa, työssä, harrastuksissa, ihmissuhteissa jne. Yksi entinen esimieheni joskus sanoi 1to1 palaverissamme kun kyseli mitä oikeasti haluan tehdä ja sanoin sen olevan vielä epäselvää ”Jos sulla on halua ja kunnianhimoa vaeltaa ja kiipeillä vuorilla, pystyt sä mihin vaan mitä ikinä haluat”. Hän on oikeassa ja esimerkiksi urheilussa ajattelen, että ensin loppuu kunto ja sitten vasta sisu.

Vuosia sitten hain ammattikorkeakoulustani vaihtoon ja lähdin opiskelemaan Kiinaan. Kaupungiksi valikoitui Changzhou, mistä en ollut eläessäni kuullut eikä se auttanut googlaamallakaan. Lähdin innolla kohti tuntematonta tietämättä mikä siellä odottaa vastassa. Ajatuksissani oli myös jäädä asumaan Kiinaan pidemmäksi aikaa ja tehdä töitä ja jäinkin loppupeleissä vuodeksi. Changzhousta muutin ensimmäisen puolen vuoden jälkeen Shanghaihin, 24 miljoonan asukkaan metropoliin. En tuntenut sieltä ketään, mutta niin vaan otin riskejä ja menin kohti vastatuulta. Kaikki riskit kantoivat hedelmää ja sain mielettömän kokemuksen vuodeltani siellä. Ajattelin kokoajan päässäni mitä päätöksiä ikinä siellä teinkään, että jos tämä ei rullaakkaan jossain vaiheessa niin aina pääsee kotiin.

Koin ottavani riskin myös kun hain erä- ja luonto-opasopintoihin. Otin vuoden opintovapaata töistä ja se vaikutti mm. rahallisesti aika isosti kun aikuiskoulutustuki on noin 50% tuloista. Päässäni pyöri ajatukset omasta taloudellisesta pärjäämisestä ja mietin onko riski ottamisen arvoinen. Riskianalyysin tehtyäni aloin toimimaan; muutin edullisempaan asuntoon ja suunnittelin asioita, kuinka säästää rahaa. 

Otin myös riskin siinä mielessä, että kun olen vuoden pois töistä, en tiedä mihin palaan. Toivottavasti palaan siihen mihin jäin, mutta vuodessa firmat ja firman sisäiset asiat menevät eteenpäin ja muuttuvat niin en voi tietää missä tilassa maailma on palatessani takaisin. Tämä sitten taas on asia mihin en pysty vaikuttamaan eli turha siitä on stressata. Pyrin myös omassa elämässäni aina pohtimaan näkökulmaa jos olen huolissani jostain ”voinko vaikuttaa itse” ja jos voin niin vaikutan ja jos en voi niin en stressaa asiasta. 

Tulevaisuuden haaveeni on yrittäjyys, joltain osin ja jonkinlaisena. Sekin mietityttää ja pohdin kuinka iso riski yrittäjyys on. Miten voin tietää onko se iso riski vai pieni riski? Tekemällä ja kokemalla, eikö vaan?

Lauantain vinkkivitonen kaikille; menkää, tehkää, koetkaa, älkää puhuko ”pitäis joskus”. Jos homma ei rullaa, aina pääsee ns. kotiin.