Ruskainen Koli

Palaan ajassa vähän taaksepäin. Vuosi 2020 on kaikinpuolin ollut poikkeuksellinen ja omakin elämä on muuttunut hurjasti vuoden aikana. Ennen maaliskuuta ajatuksissa oli vielä lähteä kesällä uudelleen yrittämään Mont Blancin huiputusta ja syksyllä vuorikiipeilemään Nepaliin Island Peakille. Noh, jokainen tietää mitä tapahtui maaliskuun puolivälissä niin omat reissunikin peruuntuivat siinä hetkessä. Kuukauden ehdin olla etätöissä kotona kunnes iski 90vrk lomautus kuten monille muillekin. Eikä sekään vielä, että tuli korona ja lomautus, mutta harrastuspaikkani (crossfit ja kiipeily) sulkivat myös samassa ovensa ainakin toistaiseksi. Elämääni oli viimeiset kuukaudet vahvasti hallinneet työ, treeni ja reissuihin valmistautuminen niin tuntui kuin koko identiteetti pyyhittiin yhtenä päivänä pois.

Se hetki sai myös pohtimaan elänkö sitä elämää mitä haluan elää vai olisko aika tehdä muutoksia? Olen vuosia ihannoinut ihmisiä, joiden intohimo tai harrastus on heidän työnsä ja itsellänikin on ollut jossain aivojen syövereissä eräoppaan työ/ura, joten päädyin Eerikkilän Urheiluopiston sivuille ja laitoin erä- ja luonto-opaskoulutukseen hakemuksen sisään. Seuraavaan hetkeen ostin itselleni teltan ja aloin suunnittelemaan kesälle ja syksylle vaellusreissuja Suomen rajojen sisällä. En ole koskaan ollut ihminen, joka jäisi tuleen makaamaan vaan liikun aina eteenpäin kun mutkia tulee matkaan. Pohdiskelin, missä olin aina halunnut käydä ja listani kärjessä oli Käsivarren Lappi, Lappi ylipäätään ja Koli.

Kesän vaellukset ovat jokseenkin itselleni tuttuja, samoin kuin syysvaellukset ulkomailla ”täyshoidolla” eli ilman omaa majoitetta tai ruokaa. Tänä vuonna uutena tuli syksyn vaellukset Suomessa, kantaen omat ruuat ja majoitteen eli tässä kohtaa teltan. Olen ”vaeltanut” Suomessa syksyisin kyllä, mutta vaan päiväreissuja. Tänä syksynä on tullut tehtyä yönylivaelluksia niin koulun puolesta kun vapaa-ajallakin ja on ollut hieno huomata kuinka normaalia se kuitenkin on kun vertaa kesän vaelluksiin. Ajattelin sen jotenkin olevan hankalaa kun sataa ja on kylmä, mutta lainaten Helvetillisen Vaelluskirjan kirjoittajan sanoja ”vaellus huonoissa olosuhteissa on vain varustekysymys”. Ps. suosittelen kanssaretkeilijöitä lukemaan/kuuntelemaan kyseisen kirjan. On norjalaisen koomikon kirjoittama ja aivan huikean hauska vaelluskirja hänen seikkailuistaan.

Syyskuun puolivälissä meillä oli koulusta 6 päivää vapaata/etäpäiviä putkeen ja päätettiin kolmen koulukaverin (Rosa, Linda ja Maiju) kanssa lähteä Kolille vaeltamaan, jospa näkisimme ruskan. Ruska oli aiemmin lähtenyt Lapista noin pari viikkoa aikaisempaa laskeutumaan kohti etelää, mutta onhan sen metsästys aika hakuammuntaa, mihin hetkeen se iskee.

Kolilla tarkoitus oli tehdä pohjoinen Herajärven kierros (35km) eli lähtöpaikkana toimii Kolin luontokeskus Ukko. Meillä oli neljä päivää aikaa ja suunnittelimme käyttävämme kaikki neljä, joista ensimmäisen yön viettäisimme Ryläyksen kodan läheisyydessä, toisen yön Lakkalassa ja kolmas lähellä Ukko-Kolia. Lähdimme ensimmäiselle vaelluspäivälle (8,8km) vasta noin klo 14:30 pitkän ajomatkan jälkeen ja pysähdyimmekin pidemmäksi aikaa heti Ukko-Kolille valokuvaamaan. Ukko-Koli on Kolin luontokeskukselta vain porrasnousun päässä, joten sinne pääsee helposti vaikka pidemmälle vaellukselle ei haluaisikaan lähteä. Ukko-Kolin maisemat olivat henkeäsalpaavat ja niin ikoniset Suomi-maisemat Pieliselle. Ensimmäisenä päivänä ruskaa ei ollut vielä paljoakaan vaan joka paikka vihresi vielä kesän jäljiltä.

Reitti Ukko-Kolilta jatkui Paha-Kolin läpi kohti Ryläystä metsän siimeksessä Pohjois-Karjalan vaaroilla. Alkumatka oli Ukko-Kolin jälkeen pitkälti alamäkeä ja maisemat vaihtuivat aika nopeasti hyvin tyypilliseksi suomalaiseksi sekametsäksi. Näkymän puolesta olisimme voineet olla missä tahansa Suomen kansallispuistossa tai metsässä. Kaikkien ennakkoajatuksissa oli, että koko vaellus olisi yhtä ”Ukko-Kolia”, mutta niin ei toistaiseksi ainakaan ollut. Netistä voi lukea ”pitkistä” ja ”jyrkistä” nousuista reitillä, mutta emme kokeneet niitä mitenkään pahoiksi vaikkakin nousuja reitillä oli. Ryläykstä kohti alkoi taas nousu, ei toki paha sellainen ja pääsimme juuri ennen pimeää perille. Laitoin itselleni teltan pihaan pystyyn samalla kun muut päätyivät kotaan nukkumaan ensimmäiseksi yöksi. Meidän lisäksemme kota oli täynnä (noin 6 muuta ihmistä) + pihalla oli oman telttani lisäksi muutama muu teltta. Montaa pihalle ei olisi kylläkään mahtunut kun Ryläyksen kota sijaitsee kallioiden päällä metsän keskellä ja maasto oli hyvin epätasaista. Ilta sujui hyvin tyypillisesti eli kokatessa illallista ja valmistellessa nukkumaanmenoa.

Toinen päivä lähti Ryläyksestä kohti Lakkalaa (15km) aamunkoitossa ja saimme päällemme aurinkoisemman syyspäivän kuin mitä edellinen päivä oli ollut. Reitti kiemurteli metsässä ja aina aika-ajoin olimme vaaran päällä ja pääsimme ihastelemaan järvisiä maisemia. Ruskaa hädintuskin oli ensimmäisenä päivänä, mutta tuntui kun ruska olisi minuutti minuutilta voimistunut.

Pysähdyimme Kiviniemessä matkan varrella ja jäimme saunomaan paikalliseen, maksuttomaan vaellussaunaan, joka sijaitsi aivan järven rannalla. Puut olivat vajassa vaan pitkiä ja isoja, joten nappasimme sahat käteen (vajoissa yleensä on kirves ja saha) ja sahasimme itsellemme saunapuut. Aikamme saunoimme ja pulahdimme jopa veteen. Kuivattuamme itsemme, laitoimme vaelluksenhikiset vaatteet niskaan ja jatkoimme matkaa kohti Lakkalaa, jonne oli matkaa vielä noin 4km. Kiviniemestä löytyi myös varaustupia/huoneita todella idyllisestä maalaismaisemasta, mutta päädyimme pihalle vaan syömään lounasta ja jatkoimme siitä vetolossilla Sikosalmen yli kohti Lakkalaa. Loppumatka reitistä kulki kauniisti järvenrantaa pitkin ja päädyimme Lakkalaan taas juuri ennen pimeää. Ilta meni telttoja kasatessa, ruokaillessa ja herkutellessa teltoissa.

Aamulla heräsimme huurteiseen maahan ja yö oli ollut kylmä. Yhdellä ryhmästämme oli sen verran huono makuualusta ja makuupussi, että päätimme jatkaa kolmannen vaelluspäivän suoraan Kolin luontokeskukselle yöpymättä enää maastossa. Teimme aamupalaa nuotiolla ja fiilistelimme sumuista ja huurteista Kolin maisemaa ja sitten jatkoimme viimeiselle matkaosuudelle, joka olisi vielä 13,5km pitkä. Reitti oli nyt enemmän sitä mitä Kolin vaellukselta olimme kaivanneet; korkeita vaaroja ja järvimaisemaa.

Saimme kuin saimmekin myös kauniin ruskan allemme ja pysähtelimme vähän väliä nauttimaan ja valokuvaamaan maisemaa. Lounasta herkuttelimme matkan varrella Sammalvaaran kallioilla. Olin ensimmäistä kertaa kuivannut vaellukselle tortilla-aineksia, joista loihdin tortillalounaan MSRn pocket rocket kaasukeittimelläni. Kuivaukseen oli päätynyt jauhelihaa, kidneypapuja, punasipulia, maissia ja paprika. Tortillalevyt olivat kaupan, samoin kuin oli tacomauste ja sriracha. Kuivattujen ruokien kanssa on hyvä muistaa, että ne kannattaa laittaa hyvissä ajoin ennallistumaan (eli uudelleen liotetaan vedessä, jotta ne keräävät itseensä taas nesteen ja muuttuvat kuin tuoreeksi ruuaksi). Itse yleensä yritän muistaa laittaa lounaan ruuat ennallistumaan aamupalan jälkeen, eli käytännössä kannan minigrip-pusseja, joihin laitan ennallistumaan menevät ruuat ja kaadan päälle vettä ja suljen pussin odottamaan lounasta. Myöhään iltapäivästä pääsimme takaisin Ukko-Kolin kauniisiin maisemiin ja jatkoimme suoraan autolle ja autolla kohti Helsinkiä.

Kolin vaellus oli kaunis, mutta omat ennakko-odotukset olivat selkeästi asetettu liian korkealle. Tämä ehkä hyvä muistaa jatkossa, että yleensä somessa tai netissä ylipäätään hehkutetut ja näytetyt paikat eivät tosiaan aina ole ihan sitä miltä näyttää. Ukko-Koli tosin on yhtä kaunis ellei jopa kauniimpi kuin kuvissa, mutta muu Kolin maisema on hyvin tyypillistä ja tavallista metsä- ja järvimaisemaa. Vaaroja toki oli ja reitti oli toisinaan kivikkoinen ja ylämäkeä riitti, ainakin enemmän kuin vaikka Nuuksiossa. Vaelluksen kannalta haastava maasto ei ainakaan itselleni ollut vaikkakin välillä sai olla tarkkana mihin astuu.