Salamajärven kansallispuisto

Salamajärven kansallispuistoon, Hirvaankierroksen vaellusreitille päädyin aivan marraskuun lopussa ystäväni kanssa. Ajatuksissa oli tehdä vuoden viimeinen pidempi vaellus ja pitkän pohdinnan jälkeen päädyimme Keski-Pohjanmaalle Salamajärvelle. Itselläni oli koulusta pidennetty viikonloppu pe-ma, joten päätimme ajoittaa vaelluksen tähän ajankohtaan niin, että vaelluspäiviä olisi juurikin tuo 4 sisältäen ajomatkat PK-seudulta sinne ja takaisin. Automatkaa kohteeseen oli noin 5h, joten se karsi vaellukseltamme valoisaa aikaa huomattavasti menomatkalla ja valoisaa aikaa ajomatkalta paluussa maanantaina. Tarkastelimme ennakkoon keliä ja sääennusteita ja vaikutti siltä, että kohdallemme osuisi juurikin hyvä kuiva jakso pienen pakkasen kera. Päästyämme Koirasalmen parkkipaikalle lähtöasemiin, lunta oli maassa ehkä 1 cm, joten lumen osalta pääsimme vähällä. Jos olisi ollut paljon lunta maassa olisi toki vaellus muuttanut muotoaan ja ehkä olisi ollut mukavampi hiihtää tai lumikenkäillä, mutta nyt päädyimme vaelluskengät jalassa tarpomaan alkutalviseen maastoon.

Otimme yhden 4 vuodenajan teltan mukaan, jossa tarkoitus oli yöpyä yhtenä yönä ja kahtena yönä yöpyä autiotuvissa. Autiotupia enitenhän on Lapissa, mutta niitä löytyy myös joistakin etelämmän Suomen kohteista, kuten täältä Salamajärven kansallispuistosta. Hirvaankierros on rengasreitti ja matkaan voi lähteä monesta eri kohdasta ja kulkea kumpaan suuntaan tahansa. Meidän vaellus starttasi Koirasalmelta ja tarkoitus oli suunnata suoraan länteen kohti Sysilammen autiotupaa ensimmäiseksi yöksi ja sieltä jatkaa matkaa seuraavana päivänä kohti Valvatin autiotupaa. Valvatista matka olisi jatkunut Lehtosenjärven tai Nielujärven laavua/kotaa ja sieltä viimeisenä vaelluspäivänä takaisin Koirasalmelle. Matkaa Hirvaankierroksella on yhteensä noin 58km.

Lähdimme matkaan Koirasalmelta ja ensimmäisen yöpaikan piti olla Sysilammen autiotupa noin 10km päässä Koirasalmelta, mutta alkutohinoissamme lähdimmekin rengasreittiä vahingossa kiertämään toiseen suuntaan (vastapäivään) ja päädyimmekin 13km päähän Nielujärven laavulle. Syy miksi mokasimme näin oli silkka huolimattomuus ja itsevarmuus ja se kyllä opetti. Lähdimme puhtaasti seuraamaan merkityn reitin opasteita katsomatta karttaa. Keskitymme valokuvaamiseen ja tarvoimme innoissamme vielä valoisaan aikaan eteenpäin. Huomasimme noin 8km kohdalla, että olemme aivan väärässä suunnassa! Noh, siinä ei auttanut muu kuin nauraa ja jatkaa matkaa uuden suunnitelman kera. Huomiona siis, ole aina kartalla! Koulussa olemme suunnistaneet pitkin syksyä ja siellä tullut tehtyä suunnistustyö hyvinkin tarkkaan (yleensä, mutta ei aina siinä onnistuen) ja tulee usein katsottua kompassin suuntaa + sitä karttaa. Tällä kertaa kaikki tämä ”unohtui”.

Ensimmäisen vaelluspäivän maasto oli jokseenkin kivikkoinen eikä täysin helppokulkuinen mitä ehkä reitiltä odotin. Välillä tosin mentiin pellonreunaa pitkin tai pitkospuita pitkin soiden yli. Korkeuseroja reitillä ei ole lainkaan vaan on hyvin tyypillistä Pohjanmaan tasaista maastoa. Saavuimme Nielujärven laavulle juuri pimeän aikaan eli klo 16 ja ensitöiksemme laitoimme teltan laavun läheisyyteen pystyyn. Vaikka muutoin reitillä hädintuskin oli ketään, oli yllätykseksemme Nielujärven laavulla kaksi vaeltajaa jo ottaneet makuupaikat itsellensä.

Syksyllä vaeltaminen on siitä mukavaa, että ei tarvitse kantaa pelkkää purkkiruokaa tai kuivaruokaa mukana kun on sen verran viileä jo, että tuoreruoka säilyy hyvin ja turvallisesti. Toki tuoreruoka painaa enemmän, mutta kun vaellus ei ollut tämän pidempi, laskin sen varaan, että jaksan kantaa ruuat ilman ongelmaa. Illalliseen olin varannut pizza-aineksia ja tein nuotiolla itselleni rieskan päälle salamipizzaa. Jos syksyn vaellusten plussapuoli on kylmyys, jotta voi kantaa tuoretta ruokaa mukanaan on vaellusten miinuspuoli tuo ainainen pimeys ja se, jos leirissä on jo klo 16 niin ilta on kylmä, pimeä ja pitkä. Aurinko tähän aikaan vuodesta nousee vasta reilusti aamukahdeksan jälkeen ja pimeys koittaa tuolloin klo 16 aikoihin, joten valoisaa aikaa vaellukselle ei ole paljoa ja meidänkin vaelluspäivät venyivät lähes joka päivä pimeälle. Yritimme mennä telttaan lepäilemään ja valmistautumaan nukkumaan jo varmaan seiskan aikaan ja taisin itse nukahtaa ennen klo 22. Vaikka yö olikin kylmä ja pakkasen puolella, nukuin kuin tukki.

Toiselle päivälle matkaa taittui yhteensä noin 18km, joten lähdimme nuotioaamupalan (puuroa ja kahvia) jälkeen liikkeelle noin klo 10 ja lounasta nautimme Lehtosenjärven kotalaavulla (kuin edestä avoin kota). Lähtiessämme laavulta kohti Valvatin autiotupaa törmäsimme yllättävän isoihin ”koirantassun” jälkiin puhtaassa ja tuoreessa lumessa, mutta jäimme ihmettelemään missä oli koiranomistajan jäljet. Otin kuvat jäljistä ja myöhemmin Valvatin autiotuvalla selvisi kun juttelin siellä metsästäjän kanssa, että ne olivatkin suden jäljet. Ne alkoivat polulta ja ennen pitkospuita jatkuivat kohti suota.

Maasto Salamajärvellä on hyvin tyypillistä Suomi-maastoa eli paljon suota, metsää ja järviä. Osa pitkospuista oli varmaankin tulvien takia jokseenkin suossa ja veden alla niin varsinkin illan pimetessä saimme tarkkaan katsoa mihin astumme. Valvatin autiotuvalla meitä odotti kaunis vanha pirtti ja sen pihapiirissä sauna. Harmiksemme lähestulkoon kaikki reitillä olleet puut (jopa vajoissa) olivat kosteita ja niitä oli hyvin vaikea saada syttymään. Saunan lämmittämiseen meni aikaa, mutta onneksi autiotuvalla ollut metsästäjä ja hänen ystävänsä olivat saaneet tupaan jo tulet ennen kuin saavuimme niin pystyimme keskittymään vaan saunan lämmittämiseen siinä hetkessä. Ilta meni ruokaillessa ja saunoessa ja nukkumaan tuli mentyä taas ennen klo 22. Autiotupa oli sen verran iso, ettei tuvassa ollut kamiina oikein tahtonut lämmittää koko taloa ja yö oli omasta mielestäni aika kylmä.

Autiotuvissa on monen jo mainitun hyvän piirteensä lisäksi vielä se hyvä juttu, että niiden pihapiirissä yleensä on puhtaan veden vedenottopaikka (kaivo/lähde tai muu vastaava), josta saa juomarakon ja juomapullot täytettyä. Nielujärveltä lähtiessämme nappasin juomarakkoni täyteen jokivettä ja laitoin sinne sekaan vedenpuhdistustabletteja. Vaikkakin niiden tehon pitäisi olla noin 99,9%, jokin pääsi sieltä läpi ja aiheutti lieviä vatsavaivoja kummallekkin matkalla Valvatin tuvalle. Onneksi oireet olivat lyhytkestoisia eivätkä haitanneet sen enempää reissua. Valvatissa oli hyvä täyttää nyt pullot puhtaalla vedellä ja jatkaa kolmatta vaelluspäivää kohti Sysilammen autiotupaa.

Kolmantena päivänä kilometrejä kertyi taas vajaa 18km. Polku pujotteli metsässä ja suon pitkospuilla ja törmäsimme mäntymetsässä isoihin kuoppiin maassa minkä ensin ajattelin olevan harjujen suppa-kuoppia (eli jääkauden aikana muodostuneita), mutta kun karttaa tutki tarkemmin oli kartassa merkintä tervahaudoista. Koulussa, kädentaitojen viikolla teimme niin puukkoja, polttopuita, voiveitsiä ja muita puukäsitöitä, mutta opimme myös ohjaajaltamme tervahaudoista. Aikaisemmin tuntemani terva on ollut löylytuoksu tai Sisu-pastilleissa oleva maku, mutta sen syvempi ajatus siitä, kuinka sitä tehdään on jäänyt täysin toisaalle. Tervaa tehdään männyn pihkasta hitaasti polttamalla/kytemällä maakuopissa, yleensä rinteessä. Puun kaarnaa ensin kuoritaan muutama vuosi, jotta se alkaa tuottamaan pihkaa kun yrittää korjata itseään. Lopulta muutaman vuoden kuorimisen jälkeen puu katkaistaan ja pilkotaan tervahautaan. Tämän jälkeen keko peitetään sammaleella ja tuikataan halot tuleen, mutta sammaleen tarkoitus on nimenomaan säädellä tulta ja pitää tuli matalana kytemässä, jotta hauta palaa pitkän aikaa. Pihka alkaa tulessa tummumaan ja muuttumaan tervaksi, joka valuu tynnyriin prosessin aikana.

Sysilammelle päästiin muutamien taukojen ja lounaan jälkeen taas pimeän aikaan. Tupa oli iso ja modernimpi mökki kuin aiemmat tuvat, joissa vierailimme. Tupa oli muutenkin äärimmäisen siistissä kunnossa ja aiemmat vaeltajat olivat jättäneet kunnolla kiehisiä ja puita tupaan kamiinaa varten. Yleisesti sääntö onkin, että tuvan on oltava siistissä/yhtä siistissä kunnossa kun sinne saavuttaessa, mutta välillä huomannut sen, että edelliset eivät ole tuoneet puita lisää poltettuaan tuvassa olleet puut tai tupa on muuten ollut epäsiistissä kunnossa. Tupia yleisesti huoltaa loppuviimein Metsähallitus, mutta jokaisen vaeltajan kannalta on mukavampaa kun niissä ilmaiseksi saa yöpyä, on pitää niitä siistissä kunnossa.

Viimeinen päivä oli lyhyt ja nopea. Matkaa taittui vain sen noin 10km ja päädyimme Koirasalmen laavulle hyvissä ajoin lounaaseen mennessä. Teimme viimeiset kotalounaat ja lähdimme siitä ajelemaan kohti PK-seutua 58km vaelluksen jälkeen. Vaellus oli helppo ja maasto hyvin tasaista. Oli mukavaa , että vuoden viimeiseksi vaellukseksi valikoitui kansallispuisto, jossa kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt. Omat lempparimaisemat matkalla olivat isot suoalueet, joiden vieressä komeili kauniit ja jäisen huurteiset järvet. Ja toki kirsikkana kakun päällä ne suden jäljet lumessa. Salamajärvelle on myös jossain vaiheessa (olikohan 70-luvulla) istutettu uudelleen Suomen luonnosta lähes sukupuuttoon kuolleita metsäpeuroja (eli ns. villiporoja), joiden kanta on alueella nykypäivänä vakiintunut ja niitä voi vaeltaessa nähdä. Me emme tosin olleet niin onnekkaita, että olisimme niitä spottailleet.