Eerikkilässä meidän eräreissuja ja vaelluksia kutsutaan nimellä ”maastoharjoitus”, sillä niiden tarkoitus on antaa meille kokemusta ja harjoitusta kyseisessä maastossa ja sen hetken olosuhteissa toimimisesta. Kaikki maastoharjoitukset me opiskelijat suunnitellaan itse ja maastoharjoitukset jaettiin meille heti ensimmäisellä kouluviikolle viime syksynä. Pitkät maastoharjoitukset, kuten Hammastunturi suunnitellaan porukassa ja lyhyemmät, kuten tutustuminen Raikon luonnonsuojelualueeseen nyt loppukeväästä, tehdään pareittain. Alunperin itse pääsin arvonnalla ryhmään, jonka tarkoitus oli suunnitella Karvianjoen melontavaellus, mutta Hammastunturin ahkiohiihtovaelluksen porukasta lopetti yksi opiskelija niin sain vaihdettua paikkani Hammastunturin porukkaan. Meidän suunnittelu- ja toteutusryhmässä oli itseni lisäksi neljä muuta opiskelijaa ja ohjaajiamme saimme käyttää apuna mm. reittisuunnittelussa, sillä meillä ei ollut aikaisempaa kokemusta Hammastunturin erämaasta, eikä ollut mahdollisuutta käydä siellä ennakkoon katsastamassa maastoa. Maastoharjoituksissa sen suunnittelijat, eli tässä kohtaa me viisi opiskelijaa toimitaan oppaina koko maastoharjoituksen ajan ja vedetään kuin vedettäisiin normaalia asiakasryhmää tapahtumassa.
Maastoharjoituksiin saatiin syksyllä kirjallisen työn pohja, mikä sisälsi kasan kysymyksiä, joihin meidän oli tarkoitus vastata. Kirjallisen suunnitelman tarkoitus on kirjoittaa auki ja puhtaaksi koko tuleva maastoharjoitus Hammastunturissa, jotta jos vaikka joutuisimme hankkimaan ulkopuolisen apuoppaan, tietäisi hän lukemalla suunnitelman, mitä tuleva tuo. Loppu viimein, meidän kirjallinen työ taisi olla noin 60 sivua pitkä.
Mitä siinä suunnitelmassa sitten pitää lukea tai mitä ottaa huomioon? Jokaiseen maastoharjoitukseen meille on ennakkoon annettu päivämäärät, arvio budjetista, teemat, jotka sisällytämme reissuun haluamallamme tavalla (Inarin aluetuntemus, tunturit, Lapin matkailu, Lapin erityispiirteet, talvinen luonto ja eläinten talvehtiminen, saamelaiskulttuuri, lumi ja lumiturvallisuus) ja ehdotus reitistä/alueesta. Muutoin suunnittelemme ja toteutamme maastoharjoituksen itse, toki hyväksytämme suunnitelman ohjaajillamme vielä ennen toteutusta.
Jos mietitään hyvää ja onnistunutta reissua niin huomioon pitäisi ottaa myös ainakin seuraavat asiat; mikä reittivalinta hiihtovaellukselle, tarkka reittiselostus koordinaatteineen + evakuointipaikat, minkälainen maasto on vastassa, mitä oppaan pitäisi tietää ja selittää alueesta tai alueen historiasta/kultturista/tavoista yms, retken tarkka ohjelma ja aikataulut, tietoa osallistujista ja heidän mahdollisista rajoitteista/vammoista/allergioista yms, mitä lupia hiihtovaellukselle tarvitaan (esim. maapuiden käyttölupa, yritysasiakasryhmälle kansallispuistoalueilla Metsähallitukselta lupa ja maksu yms.), reissun oppaiden tiedot ja kuka vastuussa mistäkin, varustelistat asiakkaille, muu mainonta ja info asiakkaille ennakkoon esim. esimerkkiruokavalio maastopäivälle (huomioiden energiankulutuksen talviolosuhteissa) ja ehkä tärkeimpänä turvallisuussuunnitelma missä mm. riskianalyysi kaikesta mahdollisesta mitä siellä voi sattua ja miten niitä voi ennaltaehkäistä. Eli asiaa oli paljon ja paljon piti ottaa eri juttuja huomioon. Mitä paremmin ennakoi ja kirjoittaa mahdolliset riskit ja muut ylös, sitä paremmin opas on varautunut kaikkeen eikä tule yllätyksiä.
Lähdimme projektissa pitkälti liikkeelle niin, että suunnittelimme keskittyvämme itse ahkiohiihtoon ja tuovamme siihen lisäksi muutamia muita talviretkeilyyn liittyviä asioita ja kokemuksia. Saimme lukea aikaisempien vuosien suunnitelmia ja päätimme jättää esim. motorisoidut palvelut pois (moottorikelkkasafarit), mitä joinakin aikaisempina vuosikursseina oli käytetty. Saamelaiskulttuuri oli useina vuosina tuotu suunnitelmaan ”ainoastaan” Siida-museon vierailuna, joten me halusimme sen lisäksi tuoda myös saamelaiset lähemmäs ja buukkasimme itsemme paikalliselle saamelaisten pitämälle porotilalle, missä olisimme tutustuneet porotalouteen ja kodassa olisimme saaneet kuulla heiltä erilaisia saamelaistarinoita ja tarinoita heidän kulttuuristaan. Tämä ikävä kyllä peruuntui loppupeleissä kun koronan takia koko reissumme peruttiin kaikilta muilta (12hlö), paitsi meiltä oppailta. Rajoitukset puskivat päälle ja reissuun sai lähteä max. 6 hlö, joten reissuun lopulta lähti oppaista 4 (ne, jotka olivat tekemässä maastoharjoituksen lisäksi näyttökokeita Hammastunturissa) + 2 ohjaajaa, joista toinen toimi näyttöjen vastaanottajana.
Teemoista olin itse vastuussa lumi ja lumiturvallisuudesta ja päätin järjestää Suivakkojärven autiotuvan läheisyydessä, jossa meillä oli telttaleiri 4 yön ajan, ”vuorikiipeilypäivän”, minkä aikana treenasimme maastossa erilaisia taitoja vuorikiipeilyä varten ja kerroin jäätiköistä, railoista ja lumivyöryistä. Tunturit-teema toteutettiin Tunturi-Suivakko tunturin huiputuksena suksilla. Lisäksi yhtenä päivänä rakensimme maastoon lumikammit (eli iglumaiset majoitteet lumesta järven jäälle) ja teimme yöhiihdon samaisella järven jäällä tavoitteena tutkia tähtiä ja revontulia, mitä emme loppu peleissä nähneet kun oli pilvinen yö. Nämä kaikki siis itse hiihdon lisäksi.
Koko reissu starttasi sillä, että saimme raahattua itsemme 5 eri autolla etelästä Inariin ja ensimmäisiksi kahdeksi yöksi meille oli varattu majoitus Leirikeskus Vasatokasta Inarin keskustan kupeesta. Miksi 5 eri autolla? Kaksi meistä jäi Hammastunturin jälkeen työharjoitteluun Lappiin, joten he tulivat omilla autoilla, Rosan kanssa ajettiin koulun pakettiauto ja peräkärry Inariin ja ohjaajamme tulivat omilla autoilla, toinen Kuusamosta ja toinen Tampereen läheltä. Toisena päivänä Inarissa tutustuimme Siida-museoon ja kolmantena päivänä ajoimme kahdella autolla hiihtovaelluksemme lähtöpisteeseen Kittiläntien ja Nartsamontien risteykseen aivan Menesjärven kohdilla, laitoimme sukset jalkaan ja lähdimme maastoon. Ensimmäisen hiihtopäivän pääoppaana toimin itse ja alunperin tarkoitus oli hiihdellä noin 7km ensimmäisen yön leiripaikkaan, joka olisi sijainnut Suivakkolompolon lounaispuolella, mutta vauhtimme oli sen verran ripeä, että päätimme jatkaa Suivakkolompololta matkaa vielä noin 2km Suivakkojärven autiotuvalle. Laitoimme telttaleirit pystyyn tuvan läheisyyteen ja nautimme loppuillasta rauhallisissa merkeissä. Olimme varautuneet vielä paukkupakkasiin, mutta pakkasta oli koko reissun aikana maksimissaan ehkä -15 ja lämpimimmillään keli oli noin nollassa.
Toinen maastopäivä starttasi lumikammien valmistelulla eli kasasimme noin 5 x 3m lumikasat, jotka olivat noin 2m korkeat ja annoimme niiden jähmettyä alkuiltaan saakka, jolloin aloitimme kammien kaivertamisen. Lumikammien kasaamisessa kasaa pitää kokoajan tampata, jotta lumen rakenne hajoaa ja siitä tulee tiiviimpää. Näin ollen, kun sitä aletaan kaivertamaan, pysyy lumi kovettuneena eikä sorru päälle. Kammin seinien ja katon olisi hyvä olla noin 30-40cm paksuisia, joten siinä vaiheessa kun lumikasat ovat kasattu, tökitään ympäri kasaa noin 50cm keppejä, jotta saadaan sisäpuolelta kaivertaessa ne näkyviin ja tiedetään seinien olevan noin 30-40cm paksuisia. Ilman keppejä on todella vaikea arvioida seinien paksuutta. Oviaukko kaiverretaan aivan jään pintaan ja tarkoitus on kaivertaa vain juuri ja juuri ihmisen menevä aukko, jotta kammiin ei tule liikaa tuulta ja kylmyyttä. Aukon jälkeen kaiverretaan makuutasot korkeammalle, kuin mitä aukko on ja pikkuhiljaa kaiverretaan seinät ja katto sopivan paksuisiksi. Seiniin olisi hyvä tehdä muutama noin 5cm levyiset aukot esim. hiihtosauvalla, jotta kammiin saadaan ilmanvaihto oviaukosta seinien reikien läpi. Ennen nukkumaanmenoa kammissa pitäisi olla kynttilä, jonka liekki indikoi hapen määrää kammin sisällä; jos kynttilän liekki lepattaa on kammissa happea, jos liekki sammuu, on kammissa todennäköisesti liian vähän happea ja pitää asialle tehdä jotain. Ilta jatkui yöhiihdolla ja kuten aikaisemmin mainitsin, tähtitieteilystä tai revontulista ei ollut tietoakaan kun oli niin pilvinen keli.
Kolmas päivä maastossa oli meidän tunturin huiputuspäivä ja lähdimme sukset jalassa Suivakkojärven tuvalta kohti Tunturi-Suivakon huippua. Otettiin matkaan ainostaan päiväreput ja lounaat ruokatermoksissa. Jokainen varmaan ajatteli ennakkoon, että huiputus ilman ahkiota on piece of cake, mutta paikoitellen lunta oli polviin saakka ja ainakaan omat tunturisukset eivät kantaneet hangessa vaan upposivat jokaisella vedolla. Matkaa huipulle ja takaisin oli noin 7,5km, korkeutta tunturilla noin 360m ja aikaa meillä meni noin 5h. Muu aika leirissä menee aina kokkailuun, veden hakemiseen avannosta ja sen keittämiseen ja näihin menee yllättävän paljon päivittäin aikaa. Kammit viimeisteltiin kolmantena päivänä ja osa nukkui niissä seuraavan yön. Itse jätin väliin kun en ole ahtaiden paikkojen ystävä, joten nukuin meidän teltassa senkin yön.
Neljäs päivä oli taas mun oma pääopaspäivä ja näyttöpäivä kun järjestin meille sen vuorikiipeilypäivän. Suivakkojärven tuvan läheisyydessä oli juuri sopivaa rinnemaastoa minne sain köysiä fiksattua ja niitä pitkin edettiin vuorikiipeilytyylisesti nousukahvalla ylös ja laskeutumiskasilla alas. Liikuttiin myös köysistössä ja demottiin vuorikiipeilykamoilla liikkumista. Päivä oli tosi mukava ja nautin sen ohjauksesta. Näyttökoe myös meni läpi ja sain pelkkää positiivista palautetta meidän ohjaajilta sen osalta. Illalla valmistauduttiin seuraavan päivän hiihtoon, jolloin tarkoitus oli jatkaa matkaa Suivakkojärven tuvalta kohti Nartsamovaaraa ja sieltä viimeisenä päivänä takaisin autojen parkkipaikalle. Viimeinen yö maastossa oli ns. puhtaasti erämaassa ja teimme leiripaikkaan wc-riu’un sillä huussia ei ollut lähimain.
Suivakkojärven tuvan ympäristössä leiriytyessä tietenkin käytimme tuvan palveluita ja huussia (jos huussi on leiristä 500m päässä tai alle, ei luontoon saisi tehdä jätöksiä vaan pitäisi käyttää huussia). Kokonaismatkaa hiihdolle tuon 5 yön ja 6 päivän hiihtovaellusreissulle tuli noin 35km. Paikoitellen oli umpihankea, mutta hyvin pystyttiin reitillä hyödyntämään moottorikelkkauria helpottaen meidän hiihtoa. Ellei omista yli 2m pituisia metsäsuksia on ahkiohiihto umpihangessa aika raskasta ja tulihan se Kuusamon hiihtovaelluksella jo testattua. Myös eri maasto tekee eri olosuhteet ja meilläkin vaikka olimme erämaassa, oli erämaa hyvin erilaista kuin vaikka Kilpisjärvellä Käsivarren erämaa, mikä on huomattavasti puuttomampaa kuin Hammastunturilla. Hammastunturin maasto on suhteellisen metsäistä ja siellä on jokseenkin korkeuskäyrää, mutta avotuntureita ei löydy.
Reissu oli hieno kokemus ja päätös talviretkeilykaudelle ja olin iloinen, että rajoituksista huolimatta se pystyttiin toteuttamaan edes näin. ”Oikeat” asiakkaat eli meidän opiskelijat puuttuivat, mutta demottiin tilanteet toisillemme niin hyvin kuin pystyttiin ja oltaisiin tehty ilman rajoituksiakin. Talviretkeily on siistiä ja silloin kun on hyvät varusteet voi se olla myös helppoa ja mutkatonta!
Toimistosta erämaahan 