Veikkaus taitaa mainoksissaan sanoa, että unelmointi on puoli voittoa ja näin se menee ainakin omalla kohdallani. Olen kova unelmoimaan ja näin aikuisiällä olen tupannut unelmoida vielä lisää, mutta pyrkinyt myös toteuttamaan ison osan unelmista tai edes pyrkiä voimakkaasti kohti niitä.
Lapsena unelmoin olevani Nasan astronautti. No, jokainen, joka mut tuntee, tietää, etten sitä ole, mutta olipahan unelma. Perustettiin mun veljen kanssa ”Ufo-kerho”, ja meidän silloisen asunnon keittiövarastossa luettiin kaikkia ufo-juttuja ja tutkittiin havaintoja. Lukion jälkeen kun piti hakea opiskelemaan, en kuitenkaan sitten hakenut Nasaan, mutta hain lennonjohtokoulutukseen, joka oli vuosien saatossa muokkaantunut enemmän omaksi unelmaksi Nasan astronauttiuran sijaan. Noh, en päässyt sisään niin unelma muuttui. Silti siihen asti se unelma oli kiva ja hauska ja se ruokki sitä hetkeä elämässäni.
Aloin unelmoida asuvani ja työskenteleväni ulkomailla. Siihen unelmaan pääsin kiinni, kun lähdin opiskelemaan kansainvälistä kauppaa Satakunnan ammattikorkeakouluun ja sieltä lähdin Kiinaan opiskeluvaihtoon ja työharjoitteluun. Vuosi Kiinassa poiki toisen harjoittelun vielä seuraavana vuonna ja sen jälkeen koulutus + kokemus poiki työn Ranskassa.
2015 unelmoin näkeväni Everestin ja Googlasin, miten se on mahdollista. Selvisi, että pitää vaeltaa basecampiin ja takaisin ja päätin silloin sillä hetkellä toteuttaa unelmani. Sanoin sen ensin ääneen työpaikalla ja kun sen olin ääneen sanonut, en voinut sitä enää perua. Lyhyestä virsi kaunis, ostin ekat vaelluskengät, tein itselleni treeniohjelman, buukkasin paikallisoppaan ja sherpan ja kesällä 2016 seisoin Everestin basecampissä. Unelmat voivat olla isoja, mutta portaat kohti unelmia voivat olla hyvinkin matalia vaikkakin pitkiä. Välillä unelman ja portaiden väliin tulee jäätikkörailo, ja vie vaan enemmän aikaa ja resursseja päästä sen yli. Välillä railo kasvaa niin isoksi, että unelma jää odottamaan tulevaisuutta tai sitten käännytään takaisin basecampiin ja jätetään unelma sikseen ja siirrytään kohti seuraavaa unelmaa.
Syksyllä 2021 tapasin toisen työni puolesta Rokmindin Jukka Partisen ja keskustelimme hänen kanssaan harrastuksista ja intohimoista. Yksi asia johti toiseen ja sain mahdollisuuden tulla boulderointiohjaajaksi Kisakalliossa lokakuussa 2021 järjestettävälle lasten ja nuorten Dream Spark elämys- ja liikuntaleirille. Leiri toteutettiin yhteistyössä Kisakallion urheiluopiston, SOS-lapsikylän, Rokmindin, Blo Creative Agencyn kanssa ja liikunta- /leiriohjaajia tuli ympäri Suomen. Leiri oli suunnattu vähävaraisten perheiden lapsille ja nuorille, joille harrastaminen ei ole itsestäänselvyys. Leiri oli osallistujille täysin maksuton, lukuunottamatta kuljetuksia Kisakallioon ja takaisin. Viikonlopun mittaiselle leirille osallistujia saimme noin 60, joista noin 20 oli leiriläisnuorten vanhempia. Viikonloppuun mahdutettiin ties mitä lajikokeiluja, kuten juurikin mun ja kiipeilevän psykologin Jenni Christiansenin vetämää boulderointia, vaeltamista, jousiammuntaa, parkouria ja futista. Leirin tarkoitus oli sytyttää kipinä nuoressa, johonkin harrastustoimintaan ja sytyttää kipinä unelmointiin. Huolimatta jokaisen meidän synnyinpaikasta, perhetaustasta, elinympäristöstä, taloudellisesta tilanteesta, haasteista ym ym, jokaisella on oikeus unelmoida.
Rokmind yrityksenä tekee mentaalivalmennuksia niin yksilöille, kuin ryhmillekin ja he ovat mm. rakentaneet Menestyksen portaat™ konseptin, jolla on autettu mm. Nuorten leijonien maajoukkuetta jokunen vuosi sitten kohti voittoa. Dream Spark leiriä varten Rokmind ja Kuvitustaikurit rakensivat leiriläisille oman Dream Spark Unelmien portaat A3 kuvan, jota leiriläiset ja heidän vanhemmat pääsivät täyttämään boulderointitunnin jälkeen. Kuvaan täytettiin ensimmäisenä se oma unelma ja siihen mietittiin yhdessä Rokmindin Melina Niemen, Jukka Partisen, psykologi Jenni Christiansenin ja minun avustuksella ne heidän omat portaat kohti sitä unelmaa. Jokaisen unelma on yhtä iso huolimatta siitä mikä se on. Tärkeintä on määrittää itse omat unelmansa, sillä toisen unelmia on vaikea toteuttaa tai elää.
Boulderointitunnilla keskityimme ennen tuntia pelkoihin, niiden havainnoimiseen ja käsittelyyn. Itse olen kärsinyt ja kärsin edelleen korkeanpaikan kammosta, niinkuin kärsii myös boulderointiohjaajakollegani Jenni. Onko se estänyt meitä harrastamasta kiipeilyä? Ei. Omalla kohdallani muistan kun aloitin kiipeilyn, pääsin ehkä 2m ylös jos sitäkään ensimmäisen kuukauden aikana. Seinällä tärisi jalat ja kädet ja koin sillä hetkellä mahdottomaksi kiivetä yhtään korkeammalle. Päätin jatkaa harrastusta, sillä se oli silti hauskaa ja näin siinä potentiaalia. Kuukausi kuukaudelta uskaltauduin korkeammalle ja korkeammalle ja nyt kiipeilyharrastusta on omalla kohdalla takana jo 6v. Edelleen tietyillä seinillä tai kallioreiteillä saattaa vähän puntti tutista ja annan sille oikeutuksen, enkä säti itseäni siitä. Joku joskus sanoi mulle kun kerroin pelkääväni korkeita paikkoja, ja sanoin kiipeäväni, ”miksi sulla on kiipeilyssä korkeanpaikan kammo, kun ei siellä voi tapahtua mitään”. Voi tai ei, niin selitin, että pelot eivät aina ole niin rationaalisia. Pelkään myös torakoita henkeni edestä. Pelkään, että herään aamulla ja sellainen öttimönkiäinen ryömii joko mun suusta, nenästä tai korvasta ulos ja on pesinyt yhdyskunnan mun aivoihin. Rationaalinen pelko? Todennäköisesti ei. Pelko ja pelon voittaminen on todennäköisesti elämän mittainen prosessi ja se pitää mennä omalla painolla ja omalla ajalla. Voisin väittää, että myös jokaiseen unelmaan kohdistuu pelkoja ja niitä myös pitää työstää ja ylittää, jotta pääsee kohti unelmaansa, jos näin haluaa.
Moni meidän nuorista leirillä sanoi pelkäävänsä korkeita paikkoja, mutta loimme Jennin kanssa turvallisen ympäristön ennen boulderointia ja boulderoinnin aikana ja jokainen nuoremme kävi seinällä. Osaa pelotti enemmän ja osaa vähemmän. Ilo ja pelon voittaminen nuorten kasvoilla oli sanoinkuvaamaton. Hauskin boulderointiharjoitus nuorille oli kun olimme piilottaneet palapelin paloja otteisiin ja jaoimme nuoret kahteen ryhmään. Jokainen ryhmäläinen kerrallaan boulderoi ja etsi palapelin paloja ja kun kaikki palat oli löydetty, pääsivät he rakentamaan palapeliä yhdessä ryhmänsä kanssa.
Boulderointirastin lisäksi pääsin ohjaajaksi vaellusrastille kodan luo. Odotin nuoria vuorikiipeilyvarusteet niskassa ja kerroin omasta vuorikiipeilyunelmanstani (niistä monista unelmista mitä on). Nähdessään mut, nuorten silmät kirkastuivat ja he luulivat, että lähdemme vuorikiipeilemään. Noh, sitähän Kisakalliolla ei valitettavasti voi tehdä, mutta keskustelimme nuorten kanssa vuorikiipeilystä ja kiipeilystä harrastuksena ja siitä miten sinne pääsee. Nuoret pääsivät näkemään, ihastelemaan ja kokeilemaan varusteita ja ihan ykköshittinä oli mun kiipeilyssä käyttämät varmistuslasit (peililasit, joilla näkee ylös kun pitää pään normaalissa asennossa).
Leirin lopussa saimme lapsilta ja nuorilta paljon kiitosta, hymyjä ja hyvää palautetta. Moni kyseli meiltä, milloin on seuraava leiri ja miten sinne voi hakea mukaan. Dream Spark on tulossa taas ensi vuonna ja olen otettu kun pääsen siihenkin taas mukaan ohjaajaksi! Unelmoidaan isosti ja sytytetään niitä kipinöitä!
Toimistosta erämaahan 