Jaksaa jaksaa, mä vaan hiihdän

Miten se meni mitä Antti Tuisku laulaa; Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusi mäki, jaksaa jaksaa, mä nään tähtii, mä vaan hiihdän, mä rukoilen, mä vaan hiihdän? Siltä se välillä tuntuu sukset jalassa. Välillä saan kysymyksiä mun urheilulajeihin tai reissuihin liittyen, et mikä siinä kiehtoo. Usein vastaus on ”No ne haasteet ja rankkuus ja itsensä ylittäminen.” Kyllä sitä välillä kiroaa, et mihin sitä taas on ryhtynyt, mut sitten kohteessa tajuaa, et aivan tämän takia.

Eerikkilän eräopasvuoden aikana sain uudelleen touchin hiihtoon, niin murtsikkahiihtoon, kuin hiihtovaellukseenkin. Lapsena harrastin hiihtoa jokusen vuoden, mutta olen se tyypillinen tapaus siinä mielessä, että hiihdon muuttuessa ala-asteella pakkopullaksi, loppui mielenkiinto tyystin. Olin muistaakseni noin 15 vuotta täysin hiihtämättä ja vuosi sitten ostin ekat perinteiset sukset vuosikausiin ja aloitin taas hiihdon. Mitenkö innostuin siitä? No siten, että päätin sen olevan kivaa, ennen kuin edes hiihdin ensimmäistä metriä ja halusin varsinkin tuntureille hiihtelemään. Eerikkilässä moni luuli, että oon hyvä hiihtäjä kun puhuin niin innostuneena hiihdosta ja tulevista hiihtovaelluksista, vaikka tosiaan oli se 15v viime hiihdosta. Ensimmäinen hiihto sujui hyvin, mieliala oli hyvä ja siitä se lähti. Ihmisenä olen aika vahvasti sellainen, että pystyn henkisesti psyykkaamaan itseäni jos fyysisesti vaikka en jaksaisi ja olen huomannut, että sillä henkisellä puolella ja sisulla on äärimmäisen iso merkitys koko suorituksen laatuun ja lopputulokseen.

Hiihtelin murtsikkaa lähimaastossa koko alkutalven ja viikko ennen pääsiäistä suunnattiin meidän vanhan Mont Blanc porukan (Jenni, Maritta, Laura) kanssa Kilpisjärvelle, tarkoituksena ahkiohiihtovaeltaa Haltille ja takaisin noin 7 päivässä. Lähdettiin ajelemaan Helsingistä täyden auton kanssa, ahkiot ja sukset katolla kohti Rovaniemeä perjantaina 8.4 ja Rovaniemellä yövyttiin hotellissa ensimmäinen yö ja tankattiin vielä viimeiset ”normiruuat” vatsaan ennen retkiruokaviikkoa. Sovittiin ennakkoon ahkio- ja ruokaparit ja teimme pareittain valmistelut hiihtovaellusta varten. Lauran kanssa otimme yhteiseksi ahkion lisäksi talviteltan ja bensakeittimen ja suunnittelimme viikon menun (sisälsi mm. kuivattua jauhelihaa, tonnikalaa, wokvihanneksia, makkaraa, lihapullia ja tietenkin herkkuja, karkkeja, voita yms.) Rovaniemellä hotellissa vielä väännettiin eväsleipiä ahkioon, kun keli lupasi joka tapauksessa pakkasta niin ei ollut huolta siitä, mikä ruoka säilyy ja mikä ei. Aikaisemminkin olen blogiteksteissäni painottanut talviretkillä ruuan ja lämpimien vaatteiden/majoituksen tärkeyttä niin ne olivat tälläkin reissulla prio 1.

Rovaniemeltä ajoimme varhain lauantaiaamuna Kilpisjärvelle ja suuntasimme Kilpisjärven luontokeskuksen parkkipaikalta maastoon. Aloitin vaelluksemme vetämällä mun ja Lauran ahkiota ja herranjestas se oli painava. Pääsin hiihtovaelluksen todelliseen fiilikseen heti ensimmäisinä metreinä, kun reitti lähtee heti parkkipaikalta suoraan ylös, kiemurtelevaa kelkkauraa pitkin. Sovimme ennakkoon, että kun toinen vetää ahkiota, toinen kantaa osan varusteista rinkassa, jotta kummallakin on kannettavaa tai vedettävää eikä koko kuormaa tarvitse yksin hoitaa. Maasto oli kelkkaurasta huolimatta hyvin haastavaa siinä mielessä, että kelkkaurapohja oli pehmeää ja upottavaa lunta, jolloin ahkion vetäminen on tietenkin raskaampaa. Sykkeet huitelivat koko päivän ajan 135-175 välissä, nousumetrejä tuli yhteensä noin 400 ja pituutta koko päivän reitille noin 12,5km Kilpisjärveltä Saarijärven autiotuvalle. Päivälle lisähaastetta loi alkava myrsky, joka Saarijärvelle saavuttaessa oli yltynyt jo myrskylukemiin. Saarijärvellä huussiin ei ollut asiaa ilman myrskylaseja.

Purimme kamat ahkioista tupaan sen sijaan, että olisimme siinä myrskyssä laittaneet telttoja pystyyn ja päätimme yöpyä tuvassa ensimmäisen yön. Haasteet eivät loppuneet pelkästään myrskytuuliin, vaan Laura sai myös rakkulat molempiin päkiöihin ensimmäisten hiihtokilometrien aikana, jotka illan tullessa vain pahenivat eikä hiihdon jatkaminen olisi ollut hänen kohdallaan järkevää. Päädyimme keskustelujen jälkeen yhdessä siihen ratkaisuun, että käännymme koko porukka takaisin Kilpisjärvelle sen sijaan, että olisimme lähettäneet Lauran yksin paluumatkalle ja jatkaneet kolmistaan Haltille. Myös yltyvä myrsky ja se fakta, että olisin itse jatkanut Haltille hiihtoa yksin kahden hengen ahkion ja kamojen kanssa, olivat riittäviä syitä homman keskeyttämiseen. Seuraava päivä hiihdeltiin myrskylasit naamalla takaisin Kilpisjärvelle ja buukkasimme mökin seuraavan yön tukikohdaksi. Sen enempää harmittelematta, teimme uudet suunnitelmat viikon ajalle ja lähdimmekin seuraavan aamuna Jennin ja Marittan kanssa Kilpisjärveltä Kuohkimajärven varaustuvalle vain rinkat selässä. Laura jäi pitämään basecampiä Kilpisjärvelle muutaman päivän ajaksi.

Keli tunturissa on usein vaihteleva ja saattaa muuttua nopealla aikavälillä. Lähtiessämme reissuun, vielä 9.4 lauantaina ennusteet käsivarren erämaahan ja Haltille olivat maltilliset, mutta nopeasti ennusteet alkoivat muuttua ja loppupeleissä lupasi myrskytuulia ja lumisateita koko hiihtovaelluksen ajalle (Kilpisjärvi-Halti välille). Käsivarren erämaassa eniten keliin vaikuttaa Norjan merisää ja se eskaloituu, mitä korkeammalle tunturiin siirrytään. Siirtyessämme Kuohkimajärvelle, keli oli tasaisempi ja saimme seuraavana päivänä jopa aurinkoiset hiihtokelit kun hiihtelimme Kuohkimajärveltä Norjan puolelle Goldahyttalle aamulla, sieltä takaisin lounaaksi Kuohkimajärvelle ja sitten paluu Kilpisjärvelle Kilpisjärven jäällä hiihtäen. Hiihtomatka Kilpisjärveltä Kuohkimajärvelle järven jäätä pitkin oli noin 10,5km. Kesäisinhän reitti menee kauniiden tuntureiden päällä Mallan luonnonpuistossa, mutta talvella ladut ja reitit menevät suoraan järven jäätä pitkin. Hiihtelimme rauhakseltaan tiistaiaamuna takaisin Kilpisjärvelle ja suuntasimme autoilla kohti Hettaa. Tutkailimme aamulla karttaa ja sääennusteita ja Hetta-Pallas reitille näytti hyvää keliä niin päätimme lähteä sinne jatkamaan hiihtovaellustamme. Siirsimme basecampin Hettaan, jonne Laura jäi taas kun me kolme siirryimme sukset jalassa ja rinkat selässä kohti hiihdon lähtöpistettä Hetassa.

Päätimme ottaa tietoisen riskin lähteä ilman telttaa tai varaustupia matkaan. Pakkasimme kylläkin 3 vuodenajan makuupussit ja bivypussit eli ns. hätämajoitteet mukaan. Keskustelimme siitä, että tarvittaessa reitin varrella on exittejä, joista pääsemme hiihtämään kesken pois jos autiotuvat ovatkin liian täynnä ja hätätilanteessa bivypussilla pärjää. Ensimmäisenä hiihtopäivänä hiihdimme Hetasta ensin Pyhäkeron tuvan luo lounaalle, sieltä latuja pitkin Sioskuruun snackstauolle ja sieltä umpihankea pitkin Tappurin autiotuvalle yöksi. Tupa on hieman reitin sivussa ja toivoimme sen olevan siitä syystä tyhjä tai edes lähes tyhjä ja eihän siellä ketään ollutkaan eikä yöksi meidän lisäksi muita tullut. Ensimmäinen hiihtopäivä oli noin 20,5km, johon meillä meni yhteensä aikaa noin 7h. Nousumetrejä tuli hieman yli 400m, mutta valmis latu-ura ja se, että hiihdimme ilman ahkioita mahdollisti sen, että keskisykkeet huitelivat vaan noin 100. Hetta-Pallas talvireitti kulkee pitkälti tunturien rinteillä tai laaksossa, kun kesäreitti menee lähes kokoajan tunturien päällä. Mikään ei tosin estä talvella kulkemasta kesäreittiä. Silloin pitää vaan varautua umpihankeen ja koviin nousmetreihin.

Tappurista lähdettiin seuraavana aamuna hiihtelemään omia polkua kohti Tappuritunturin ”selkää” ja sieltä lasketeltiin pitkä 3km lasku Pahakurulle asti. Ei oltu varmoja lumivyöryvaarasta Porttikurussa niin päädyttiin laskemaan Porttivaaraa alas. Hetta-Pallas on talvellakin äärimmäisen suosittu kohde, mutta oli ihana huomata miten taas ”offarilla” ei ollut ketään muita meidän lisäksi eikä oltu edes kaukana laduista. Suosittelenkin tutkailemaan karttaa, maanmuotoja, kelejä ja lumitilannetta ja suuntaamaan omille latu-urille puhkikulutettujen latujen sijaan. Pahakurussa nautittiin lounasta ja suunnattiin sieltä Suoskurulle, jossa pidettiin lyhyt tauko. Alunperin mietittiin, että jäädään Suoskurun kodalle yöksi, mutta kello oli vasta noin 15, joten päätimme jatkaa eteenpäin Montellinmajan kodalle. Hiihdeltiin kelkkauraa pitkin noin Keräsjärvelle saakka ja siitä alettiin nousta umpihankea Vuontiskeron ja Keräskeron välisestä kurusta kohti Montellinmajaa. Montellissa meitä odotti kodassa makkaraa paistavia retkeilijöitä ja illalla kävi vielä muutama poromies nauttimassa nuotiosta, mutta saatiin onneksi nukkua rauhassa keskenämme. Matkalla Suoskurusta Montellinmajalle törmättiin luonnossa useisiin eri eläinjälkiin ja niistä mieleenpainuvin oli ilveksen jälki. Luonto ja keli antoi meille parastaan ja matkalla ei tullut yhtäkään hiihtäjää vastaan.

Viimeinen aamu starttasi hyisessä kodassa, missä lämpötilat olivat laskeneet vähintään nollaan yön aikana. Aamupalojen jälkeen pakattiin rinkat, laitettiin sukset jalkaan ja lähdettiin hiihtelemään kesäreittiä Montellinmajalta Pallakselle. Tokana hiihtopäivänä kilometrejä tuli kasaan noin 24, joten oli mukavaa, että viimeiselle päivälle jäi vaan noin 12km. Tokan päivän nousumetrit olivat lähes 600m ja viimeisellä päivällä noin 400m. Pallaksen alue ja lähitunturit ovat suosittu vapaalaskupaikka ja matkalla tulikin useita vapaalaskijoita skinnaten vastaan. Noustiin viimeisenä nousuna Taivaskeron selälle ja sieltä laskettiin rauhakseltaan tunturisuksien kanssa alas Pallaksen luontokeskukselle. Pallakselle päästessämme laskeskelimme, että tuli kuitenkin siitä huolimatta, että Halti ei mennyt niin kuin Strömsössä, noin 110km hiihtoa lomaviikolle mitä sen piti alunperinkin olla. Tämä reissu muistutti paljolti puuhastelua vuorilla; vaikka teet omia suunnitelmia, olet aina luonnon ja kelien armolla ja usein ne suunnitelmat vaan muuttuvat. Sitä on tehtävä muutoksia ja kohdistettava katse uudelleen, ellei halua jäädä tuleen makaamaan tai meidän tapauksessa tuuleen.