Alppikiipeily

2019 olin ensimmäistä kertaa Alpeilla kiipeilemässä. Aiemmat Alppireissuni olivat olleet laskettelua Itävallan Alpeilla kun olin lapsi. Päädyin 2019 Adventure Partnersin eli Apiksen Mont Blanc reissulle monen ”sattuman” kautta. Alkuvuodesta 2019 näin Salmisaaren Kiipeilyareenalla mainoksen Apiksen jääkiipeilykokeilusta Oulunkylän Pirunkalliolla ja ilmoittauduin sinne. Apis oli siihen aikaan vielä itselleni tuntematon firma, mutta avattuani heidän kotisivut, selvisi aika nopeasti, että heidän ohjaukset, kurssit ja reissut pyörivät kiipeilyn ja vuorilla liikkumisen ympärillä. Muistan hetken kun saavuin Pirunkalliolle ja katsoin silloista jääputousta, että wow tämähän näyttää mielenkiintoiselta. Ennen sinne menoa piti googlaa mitä jääkiipeily on kun se oli itselleni vielä suhteellisen tuntematon kiipeilyn alalaji. Kiipeiltiin porukassa noin 15 metristä jääputousta ja se oli hauskaa ja jännää samaan aikaan. Tapasin siellä muistaakseni sillä kertaa myös reilusti yli 70 vuotiaan Irjan, joka harrasti aktiivisesti jääkiipeilyä. Aika teräsmummo, eikö? Irja tuli sen jälkeen tutuksi myös Apiksen Nuuksion jääpuistossa kun olen ohjannut hänelle jääkiipeilyä useamman kerran. Mahtava nainen, inspiroiva, kovakuntoinen lähes 80v, entinen maratoonari ja maailmanmatkaaja. Kysyin viime talvena, että mikä on innostanut jääkiipeilyyn. Vastasi hän; ”Kävin aikoinaan Pirunkallion vieressä olevassa avannossa ja näin kun muut kiipeili ja päätin joku kerta kokeilla. Siitä se lähti ja Pirunkalliolla sain 100 nousunkin tehtyä. Muut mummelit istuvat keinutuoleissa kotona, minä mielummin teen jotain muuta.”

Ensimmäisen jääkiipeilykokeilun jälkeen menin Apiksen kotisivuille takaisin ja löysin vuorikiipeilyreissuja. Seuraavalle kesälle, eli 2019 kesälle oli suunnitteilla Mont Blanc Gran Paradiso vuorikiipeilyreissu ja ilmoittauduin sille. Ilmoittauduin myös vuorikiipeilyn peruskurssille kun taidot olivat 0. Äitini joskus osti mulle sellasen kauppakassin missä lukee ”Erityinen tytär, hän uskoi, että pystyisi, joten hän teki sen”. Kuvaa aika hyvin omaa mielenmaisemaa, kun en usko (kaikkien) asioiden olevan mahdottomia. Moni asia mitä oikeasti haluaa, on saavutettavissa. Päätin oppia vuorikiipeilemään ja lähdin vuorille seuraavana kesänä. Treenasin portailla, mäessä, vaeltaen, kiipeillen ja crossfitissa.

Lähtiessä keho tuntui hyvältä ja olo oli varma. Kiipesin ensimmäisen vuoreni, Gran Paradison Chabodin majalta. Lähdimme aamuyöstä liikenteeseen ja aamulla saavutimme Gran Paradison kivisen huipun. Reitti oli hyvin suoraviivainen; 1 päivänä vaellus laaksosta Chabodin majalle noin 2700m korkeuteen, sieltä seuraavana yönä ensin moreenia pitkin ja sitten köysistössä (opas + 5 asiakasta samassa dynaamisessa köydessä kytkettynä) jäätiköllä aina huippuharjanteille saakka ja sieltä huipulle. Sama reitti takaisin. Kroppa toimi eikä vuoristotaudin oireita näkynyt. Olo oli mahtava ja tiesin tehneeni hyvää valmistelua ennakkoon. Gran Paradisolta seuraavana päivänä lähdimme vaeltamaan kohti Tete Roussen majaa Mont Blancilla. Alun reitti oli samaista kivikkoa ja moreenia ja söimme Tete Roussella lounaan. Tete Rousselta olikin sitten raskaampi kallioscrambläys (600 nousumetriä) Goutierin vuoristomajalle 3800m korkeuteen. Reitin varrella on mm. pahamaineinen Grand couloir missä on harvasehetki kivivyöryjä, jotka ovat jossain tilanteissa olleet myös kuollettavia. Majalla kaikki oli hyvin, mutta 30min päikkäreiden jälkeen oli outo ja oksettava olo. Illallinen ei mennyt alas ja tiesin jo silloin, ettei mun ole järkeä lähteä yrittämään huipulle kun kehossa ei ole mitään energiaa, joten seuraavana aamuna lähdin yhden oppaan kanssa takaisin alas ja hylkäsin huiputusyritykseni. 7hlö ryhmästämme muistaakseni 4 pääsi huipulle ja loput joutui syystä tai toisesta keskeyttämään.

Tarkoitus oli lähteä 2020 kesällä yrittämään uudelleen, mutta korona iski ja oli pakko siirtää reissua. Talvesta 2021 asti olen työskennellyt itse Apikselle, ensin harjoittelijana Eerikkilän kautta ja sitten ihan normi työntekijänä. Kaksi talvikautta ehdin vetää jääkiipeily- ja vuorikiipeilyohjauksia Nuuksiossa ja saatoin vaan haaveilla omasta reissusta. Pian alkoi näyttämään siltä, että reissata voi taas ja buukkasin itseni mihin muuhunkaan, kuin Apiksen Mont Blanc Gran Paradiso reissulle mukaan kesälle 2022. Lensin Geneveen 21.7 ja siirryin sieltä viikoksi Chamonixin akklimatioitumaan. Tarkoituksena oli tehdä siellä jotain vaellusta, jotain kiipeilyä ja ehkä jotain vuoritouhuja. Juuri ennen lentoa saimme tiedon, että reitit Mont Blancille olivat ”suljetut” eli pitkälti majat olivat kiinni eikä opastettuja vuorikiipeilyjä päässyt sinne tekemään. Suurin syy Ranskan puolelta huiputtaessa oli juurikin tuon pahamaineisen Grand Couloirin kivivyöryt, jotka olivat entistä pahempia. Vähäluminen talvi ja nyt liian kuuma kesä ovat vaikuttaneet Alppeihin myös; jäätiköt ovat hurjassa kunnossa ja täynnä avoimia railoja, jotka ovat aiemmin olleet isojen lumikerrosten peittämiä, lumen sulamisen takia kivet ovat enemmän esillä ja kivivyöryjä tapahtuu kun lumi tai jää ei pidäkään niitä kiinni.

Ensimmäisenä päivänä otin hissin Aiguille du Midille 3800m korkeuteen Chamonixssa ja näin omin silmin miten kuivaa vuorilla oli. Arete des cosmique-reitin varrella oleva reunarailo oli massiivinen ja siinä näkyi ainoastaan yksi noin metrin levyinen lumisilta, mitä pitkin ihmiset kävelivät jäätikölle. Tarkoitus oli mennä tekemään Arete des cosmiquen reitti, mutta päätin siinä hetkessä, etten halua ottaa sitä riskiä. Kuulin, että kaksi päivää myöhemmin sekin oli suljettu kun kyseinen lumisilta oli ilmeisesti romahtanut. Viikon aikana kävin päivävaelluksilla Plan du Aiguillella (2250m), eli Aiguille du Midin väliasemalla (Plan du Aiguille – Montenvers), joka oli noin 7km pitkä vaellus noin 2km korkeudella. Seuraavana päivänä otin hissin Breventille (2525m) ja kävin sieltä Lac du Brevent järvellä (2125m) ja vaellus itsessään oli noin 4,5km pitkä. Sunnuntaina suuntasin Courmayeuriin Italian puolelle ja kävimme siellä Apiksen Teijan ja Maken ja yhden Apiksen asiakkaan kanssa kalliokiipeilemässä La Thuilen kylässä. Tiistaina tein vielä yhden vaelluksen ja suuntasin hissillä Flegerelle ja sieltä L’Indexille (2595m) ja käppäilin Lac Blancille (2352m) ja takaisin. Tämän viikon tarkoitus oli totuttautua korkeampaan ilman-alaan ja akklimatisoitua THE Blanc viikkoa varten. Testailin myös kinttuja samalla kun viime postauksessa kerroin juoksijanpolvesta mikä oireili pari viikkoa ennen tätä reissua niin se ei onneksi vaivannut nyt ollenkaan ja pystyin liikkumaan ihan normaalisti.

Torstaina 28.7 suunnattiin Gran Paradison juurelle Breuiliin parkkipaikalle ja lähdettiin sieltä oppaidemme Alberton (Alby) ja Raffaelen (Rafa) kanssa vaeltamaan Vittorio Emanuelle vuoristomajalle noin 2700m korkeuteen. Yleisemmin Gran Paradiso tehdään Chabodin majalta, mutta nyt Chabodin majan ja huipun välinen jäätikkö oli niin hurjassa kunnossa (täynnä leveitä ja syviä railoja + lähellä yläharjannetta oli iso serac eli vähän kuin iso jäätikön seinä/lohko, joka voi millä hetkellä hyvänsä romahtaa) niin päätimme ottaa toisen reitin ja ohittaa nämä vaarallisimmat pätkät. Vaellus oli aika ”perus” polku, joka kiemurteli ensin metsänrajassa ja sitten kukkuloiden rinteillä. Noin 2,5h jälkeen saavutimme majan ja saimme siellä huoneen + siitä alkoi varusteiden välppäys eli kävimme läpi mitä lähtee huipulle ja mitä ei. Ajatuksena oli kantaa kaikki alunperin huipulle ja takaisin, mutta Alby päättikin, että majalle voi jättää jotain niin itse jätin vaelluksen aikana käyttämäni polkujuoksulenkkarit (jotka toki keveydensä puolesta olisin hyvin voinut myös kantaa ylös ja alas). Iltapalaksi nautimme majalla pastaa ja lihapataa. Vuoristomaja oli täynnä vuorikiipeilijöitä ja vaeltajia ja pystyimme aistimaan ihmisten innon ja jännityksen. Seuraavana aamuna herätys oli noin klo 03 ja aamupalan jälkeen lähdimme noin klo 4:20 kuorivaatteet, ylävuorikengät, valjaat, kypärä päässä kohti Gran Paradison huippua otsalamppujen valaisemana. Suurin osa vuorikiipeilijöistä lähti Vittorio Emanuelelta ns. oikeanpuolista kiviharjannetta pitkin ylös, sieltä jäätikön reunalle ja harjanteille ja sieltä huipulle. Me otettiin vasemmanpuolinen reitti kivisen harjanteen kautta via ferrata osuudelle (Googlatkaa Gran Paradiso via ferrata niin löytyy makeita kuvia kun itse en pystynyt kuvaamaan kun oli niin ilmavaa 😀 ). Mutta ai, että mikä reitti! Niin ilmava, niin makeet maisemat.

Via ferratan jälkeen vaihdoimme jääraudat jalkaan ja suuntasimme jäätikölle. Loppumatka olikin jäätikköä pitkin, joka oli täynnä pienempiä ja isompia railoja, kohti huippua. Gran Paradison reunarailo (ns. huippuharjanteiden ja jäätikön välissä) oli sen verran suurentunut ja esillä, että siihen oli tuotu kahdet tikkaat, jotta sen pääsi ylittämään turvallisesti. Noin klo 10:30 eli 6h lähdöstä olimme köysistöni kanssa huipulla (Alby, Toni ja minä). Toisella köysistöllä oli vähän enemmän haasteita kun yksi asiakkaista sai aika nopeasti lähdössä jo vuoristotaudin oireita (oksettavaa oloa ja kovaa hakkaavaa päänsärkyä) niin he etenivät rauhallisemmin ja jouduimme myös turvallisuusyistä odottelemaan heitä ja tarkkailemaan, että kaikki on ok. Vuoristotaudin oireista huolimatta, tiimi teki päätöksen jatkaa ja he saavuttivat huipun meidän jälkeen. Suuntasimme yhtä matkaa rauhallista vauhtia takaisin alas sumussa, vesisateessa, räntäsateessa, ukkosessa ja raekuurossa. Otimme sen ”oikeanpuoleisen” kivikkoisen reitin alas, mitä muut sen päivän vuorikiipeilijät olivat menneet ylös. Koko päivänä oli yllättävän vähän vuorikiipeilijöitä liikkeellä ja huipulla kävi ehkä meidän lisäksi 20-30 ihmistä vaan.

Meillä tuli Vittorio Emanuelelta huipulle 1300 nousumetriä ja tietenkin samat metrit takaisin alas. Itselläni kroppa toimi kuin rasvattu. Lihakset olivat iskussa ja vuoristotaudin oireita ei näkynyt. Oli hauska jopa katsoa sykkeitä, että huipulla ne olivat alhaisimmillaan eli taisin olla aika rentona. Keskisyke oli 114 ja maksimi taisi olla noin 160. Koko reissuun meni aikaa 11h 13min. Olosuhteiden takia meillä ei ollut mitään muuta mukana, kuin snacksiä ja vettä. Taskuni olivat täynnä Noshtin vauhtikarkkeja, manteleita, karkkeja ja kuivattuja mangoja. Vettä oli noin 2-2,5l ja join pelkästään Nosthin urheilujuomajauheilla höystettyä vettä, jotta sain nesteen imeytymään paremmin. Repussa oli juomarakko, mikä helpotti sitä, että join varmaan 10min välein aina kulauksen ja povitaskussa kulki Hydrapakin litran lötköpullo.

Yövyimme toisen yön Vittorion majalla ja suuntasimme takaisin laaksoon seuraavana aamuna. 1.8 otimme auton alle ja ajelimme Cerviniaan Matterhornin juurelle. Sieltä hissillä Plateau Rosalle 3400m korkeuteen. Kohteena oli Breithorn 4164m ja laitoimme jääraudat samantien jalkaan Plateau Rosan vuoristomajan kohdilla. Reitti Breithornille oli hauska, ensin kavuttiin laskettelurinteitä (missä edelleen jotkut harjoittelivat pujottelua) ylös Kleine Matterhornin hissiasemalle noin 3800m korkeuteen ja sieltä suuntasimme jäätikölle Breithornin juurelle. Kuljimme koko matkan köysistössä ja omassa oli taas oppaana Alberto ja tällä kertaa toisena kiipeilijänä Marja. Vauhtimme oli tasaisen tappava ja rauhallinen ja keho toimi taas hyvin. Jyrkemmissä rinteissä huomasin kyllä, että sykkeet nousivat korkeammaksi ja hengitystiheys tiheni, mutta aina taas kun tuli tasaisempaa tai pienikin tauko, keho palautui ja syke ja hengitys rauhoittui. Matka huipulle kiemurteli jyrkähköä rinnettä pitkin ja ylitimme muutamat railotkin kapeine lumisiltoineen. Hienoin kohta oli varmaankin huippuharjanne kun edessä näkyi vaan taivasta ja viimeinen harjannepätkä. Noin muutama tunti lähdöstä olimme huipulla ja huippukuvien jälkeen suuntasimme samaa reittiä alas. Koko reissu kesti noin 6h kun jouduimme kulkemaan rauhallista vauhtia kun yhdellä kiipeilijöistämme oli polvet leikattu ja oli kuljettava rauhallisemmin alamäkeen varoen niitä. Nousumetrejä päivälle tuli noin 700 ja samat tietenkin taas takaisin alas.

Vuorikiipeilyssä on hyvä aina muistaa se, että huippu on vasta puolessa välissä. Missä kunnossa keho ja mieli on huipulle päästessä? Jaksatko vielä alas ja missä kunnossa kroppa on? Kaikkialta ei ole mahdollisuutta evakuointiin ja se pitää myös pitää mielessä. Oma keho pitää tuntea samoin kuin omat rajansa. Olin tyytyväinen omaan kehooni ja mieleeni, että ne pelittävät siten miten toivoin ja kaikki meni putkeen. Viime reissulla 2019 Goutierin majalla kun sairastuin vuoristotautiin, tiesin, että turvallisuussyistä on parempi keskeyttää. En halunnut vaarantaa itseäni jos hyytyisinkin rinteeseen huiputusyrityksellä, enkä halunnut vaarantaa opastani tai kanssakiipeilijää, enkä myöskään ehdoin tahdoin evätä kanssakiipeilijältäni hänen huiputusyritystään. Luonto on aina ihmistä voimakkaampi ja sitä pitää kunnioittaa. Toivon, että oma kiipeilyharrastukseni ja vuorireissut pysyvät tälläisinä ja tunnistan oman kehoni missä mennään ja miten edetä. Alberto sanoi hyvin tällä reissulla, että jokainen kiipeilijä on loppupeleissä vastuussa itsestään ja myös kiipeilijän pitää tietää ja osata mitä tekee. Opas on ”vain” opas ja taipuu tiettyihin rajoihin, mutta ei myöskään ole ihmeidentekijä ja hätätilanteessa ehkä ei pystykään auttamaan tai pelastamaan vaikka pudonnutta kiipeilijää. Mitä enemmän oppaalla on myös asiakkaita köysistössä, sitä vaikeammaksi pelastus menee. Jos yksi leviää rinteeseen, vetää hän ehkä toisen ja kolmannen mukana niin se on jo aika iso taakka oppaalla pitää kiinni, ettei koko köysistö lähde syöksymään kohti kuolemaa.

Mutta, tällä reissulla. Loppu hyvin kaikki hyvin ja kohti uusia seikkailuja!