Vuoristotauti

Vuoristotauti nimenä usein hämää ja sen luullaan olevan yksi sairaus tai tauti, vaikka todellisuudessa se on kasa oireita, joita muodostuu kehoon, silloin kun kehomme yrittää sopeutua korkeaan ilmanalaan. Mitä huonommin sopeutumisreaktio vuoristossa sujuu, sitä todennäköisemmin vuoristotaudin oireita alkaa kehossamme ilmaantumaan ja mitä enemmän näitä oireita alkaa kasaantumaan, muuttuu taudin muoto yleensä akuutiksi vuoristotaudiksi (Acute mountain sickness), joka pahimmillaan voi johtaa kuolemaan tyypillisimmin keuhko- tai aivoödeeman kautta. Ödeema on määritelty mm. Terveyskirjaston kautta ”turvotus, edeema, nestepöhö; soluvälinesteen (kudosnesteen) tavallista suurempi määrä” eli käytännössä keuhkoödeemassa hukumme, kun keuhkoissamme on liikaa kudosnestettä ja aivoödeemassa kuolemme aivojen turpoamiseen kun aivokudokseen kertyy liikaa nestettä. Ödeema ei aina tarkoita suoraa kuolemaa vaan voidaan niitä myös hoitaa, mutta hoitamattomana voi olla tunneista kiinni onko henkilö pelastettavissa vai ei. Yleisimpiä lääkkeitä vuoristotaudin oireiden ennaltaehkäisyyn tai hoitamiseen ovat Asetatsolamidi eli yleensä kauppanimiltään Diamox tai Glaupax ja Dexametasoni. Myös Nifedipiiniä käytetään keuhkoödeeman hoidossa, mutta niin, että siinä kohtaa on jo evakuointi kyseessä eikä matkaa jatketa ylös. Mikään kolmesta yllä mainitusta ei ole Suomessa käsikauppatavaraa vaan pitää hankkia painavin syin reseptillä. Hyvä myös aina konsultoida lääkäriä näiden mahdollisesta käytöstä jos ja kun reseptillä näitä hankkii. Monista maista toki näitä saa käsikauppatavarana, mutta ohjeistusta niiden käyttöön harvoin.

Lääkkeitä kannan itse just in case mukana enkä lähtökohtaisesti niitä syö ennaltaehkäisevästi enkä muutenkaan, ellei tilanne ole paha. Lääkkeiden lisäksi mukana kulkee yleensä happisaturaatiomittari, millä voi tarkkailla veren happikylläisyyttä ja hapen määrää veressä. Nämä luvut ovat aina suuntaa antavia, eikä niitä kannata tuijottaa liian tarkkaa. Asiakkaita aina ohjeistan, että ensin käydään läpi mikä olo oikeasti on ja sitten vasta voidaan mitata tarvittaessa happisaturaatio.

Oma ensikosketus korkeampaan ilmanalaan oli Nepalissa 2016 kun lähdin Everest Base Camp vaellukselle. Sitä ennen olin käynyt Alpeilla noin 3km korkeudella ilman ongelmia, mutta nyt Nepalin reissulla odotti vielä korkeammat korkeudet kun tarkoitus oli pariinkin otteeseen reissun aikana käydä noin 5500m korkeudella (Kalapatthar vuori Base Campin edustalla ja Chola Pass sola noin 5400m korkeudella). Kuten varmasti jokainen vuoristoon ensi kertaa matkaava, tutkin paljon vuoristotautia, oireita, hoitokeinoja, lääkkeitä jne, mutta Nepalissa ollessani huomasin, että todellisuus oli tavallaan aivan erilaista. Ehkä tyypillisin oire korkeaan ilmanalaan sopeutumisessa on päänsärky ja jokainen varmaan on elämänsä aikana kokenut päänsärkyä, mutta Nepalissa huomasinkin miten erilaista tuo päänsärky nimenomaan oli. Sitä oli vaikea hallita särkylääkkeillä ja tuntui, että vanne kiersi koko päätä ja suurin kipu tuntui takaraivossa ja kallonpohjassa, samoin kuin silmissä. Ensimmäinen perusteluni alkavalle päänsärylle oli se, että kannoin painavaa järjestelmäkameraa niskassa, mikä aiheutta niskajumia ja sitä kautta päänsärkyä. Tämä on tyypillistä mitä kuulee ihmisiltä vuorilla. Halutaan jotenkin ”maallisesti” selittää ja sanoittaa sitä mistä MUUSTA päänsärky johtuu, kuin vuoristotaudista. Milloin se on sitä, että nukkui huonosti, rinkka painaa hartioita, on juonut liian vähän vettä, valvoi hieman myöhään, aurinko paistaa silmiin jne. Silti veikkaisin, että 90% näistä päänsäryistä varsinkin yli 3000m korkeudella johtuu nimenomaan korkeasta ilmanalasta ja sopeutumattomuudesta. Samaisella reissulla kärsin myös huimaamisesta ja meinasin pyörtyä kesken vaelluksen, kun vaelsimme 4300m korkeudelta 4900m yhdessä päivässä. Se oli ensimmäinen hetki kun oikeasti pelästyin onko elämäni ohi, kun ei tiennyt eskaloituuko tila vai ei. Pelkoa ruokki vielä se, että laaksossa oli pilvistä ja oppaani sanoi, että mahdollinen heli-evakuointi ei ole mahdollista jos tilani eskaloituu. Nakkasin elämäni ensimmäisen Diamoxin naamaan ja toivoin parasta. Otin lyhyet päikkärit, jonka jälkeen teimme nopean vaelluksen hieman korkeammalle noin 5100m ja palasimme takaisin Lobuchen kylään nukkumaan. Hyvien yöunien siivittelemänä heräsin virkeänä aamulla ja happisaturaationi oli noussut yli 80, joten pystyimme jatkaa matkaa korkeammalle kohti Everest base campia.

Tämän reissun jälkeen on ollut mielenkiintoista seurata omaa kehoa ja myös samalla muiden oireita vuorilla. Mikään reissu ei ole omalla kohdallani ollut samanlainen ja Alpeilla kerran kärsin pahoinvoinnista sen sijaan, että olisi ollut ollenkaan päänsärkyä. Olen yrittänyt ennaltaehkäistä oireita ja tehdä kaikkeni myös paikallisesti siinä hetkessä kun oireita on ilmaantunut, jotta tila ei eskaloidu. Kiinnitän äärimmäisen paljon huomioita mm. siihen, että olen tarpeeksi nesteytetty; juon runsaasti vettä ja tyypillisimmin vielä elektrolyyteillä tai sporttijuomajauheilla höystettynä, jotta saan varmasti myös suoloja ja sokereita nesteen kanssa, jotta neste imeytyy paremmin kehoon. Korkeaan ilmanalaan sopeutuminen eli akklimatisoituminen starttaa kehossa diureesin eli virtsaneritys lisääntyy. Tällöin varsinkin pitää olla tarkkana siitä, että saa tarpeeksi nestettä (huomattavasti enemmän, kuin merenpinnan tasolla). Pidän huolta myös siitä, että syön ja syön runsaasti. Itse huomaan omalla kohdallani, että mitä korkeammalle menen, sitä vähemmän ruoka maittaa (taas yksi vuoristotaudin oire), joten pidän huolta siitä, että syön väkisin ja kaikkea oikeasti hyvää ja ravintorikasta. Pyrin myös aina nukkumaan pitkät unet ja mm. Nepalissa usein olen mennyt klo 20-21 välissä unille ja nukkunut enemmän tai vähemmän 9-10h. Unenlaatu harvoin on hyvää mitä korkeammalle mennään, mutta tuleepahan levättyä ja kroppa pääsee paremmin palautumaan. Keskityn myös liikkumisessani siihen, että vauhti olisi tasainen ja sykkeet pysyisivät tasaisena sen sijaan, että sykkeet sahaavat korkealla. Tärkeää on myös olla pienesti liikkeellä mahdollisina lepopäivinä, jotta keuhkoissamme tapahtuu hiilidioksidin ja hapen vaihtumista.

Vuoristotaudin ja vuoristoon sopeutumisen suhteen on hyvä muistaa, että oireet ovat aina hyvin yksilöllisiä ja kertakohtaisia. Se miten vaikka kaveri tai puoliso on oireillut viime reissullaan X korkeudessa ei tarkoita, että sinä oireilet myös tai edes samainen kaveri oireilisi seuraavalla kerralla. Pahimmat mitä itse olen muissa ihmisissä nähnyt ovat olleet jo säikäyttävän vakavia. Yhdellä reissulla yksi vaeltaja heräili yöllä hengenahdistuksiin ja hengityskatkoksiin, samaan aikaan kun itselläni oli vaan hieman päänsärkyä ja hengitystiheys kasvanut (eli olin enemmänkin vaan hengästynyt). Toisella kerralla yksi kiipeilijä näytti aivan juopuneelta liikkuessaan rinteessä. Hän voi huonosti, häntä oksetti ja hän siinä vaiheessa oli ilmeisesti lopettanut juomisen ja syömisen myös kokonaan vaikka matkaa oli vielä useampi tunti huipulle. Hän jatkoi huipulle ja alas, mutta vauhti oli (liian) hidas, henkilö hoiperteleva ja tilanne riskialtis. Yhdellä reissulla itse olin elämäni kunnossa ja matkalla huipulle, kun toinen kiipeilijä toisessa köysistössä alkaa oksentamaan voimakkaasti (koko köysistö kääntyi takas ja henkilö keskeytti vuorikiipeilyreissunsa). Yhdellä reissulla vaeltaja kärsi flunssasta, joka eskaloitui ja happisaturaatiot putosivat 65. Hengitys krohisi ja kasvot olivat turvonneet. Diamox, alaspäin meno ja lepopäivät auttoivat, eikä tilanne eskaloitunut evakuointiin. Mutta missä menee se raja? Tunnistaako ihminen omat rajansa vai ei? Juuri kuulin yhdeltä tutulta, että hänen köysistössään vuorilla kuoli kiipeilijä muutama viikko sitten. Hän kuoli aivoödeemaan, kun lähti huiputtamaan vaikka oli sairas. Oliko se sen arvoista? Itse olen kerran keskeyttänyt vuorihuiputukseni vuoristotaudin oireiden takia ja se oli oikea päätös. En halunnut ottaa riskiä jos tuupertuisin kesken matkan tai jos en vaan jaksaisi jatkaa ylös ja köysiparini olisi joutunut keskeyttää myös sen takia. Tottakai se harmitti kun ei päässyt huipulle, mutta oma terveys meni edellä. Vuorireissuihin palaa aina rahaa ja aikaa ja se monilla aiheuttaakin ns. summit fever eli huippukuumeen, eikä henkilö halua luovuttaa tai keskeyttää.

Joka kerta ennen reissua ajatukset harhailevat omassa kropassa ja siinä mitä seuraava reissu tuo tullessaan. Jos kaikki menee kehon puolesta hyvin, korkeaan ilmanalaan sopeutuminen onnistuu ja mahdolliset oireet ovat vain hetkittäisiä ja lievittyvät tai lähtevät pois sopeutumisen onnistuttua. Tietty aina moni muu saattaa vaikuttaa esim. vuonna 2017 sain loisia todennäköisesti saastuneesta ruuasta tai vedestä, joka loi omat haasteensa vaellukselle kun vatsa ei oikein tykännyt mistään ruuasta seuraavien päivien aikana. Loiset sain hoidettua vasta Suomessa pois, joten kärsin vatsan oireilusta koko 18 päivän vaelluksen ajan. Paljon on asioita mitä voi tehdä ennakkoon, miten valmistautua, mutta loppupeleissä pitää mennä vaan pelotta päin tulevaa ja toivoa parasta.