Manaslu Circuit

Pääsin onnekseni ensimmäisenä aventuralaisena vetämään asiakkaille Manaslu circuit vuorivaelluksen Nepalissa nyt keväällä. Sitä on speksattu aina Samuli Mansikan vaellusopas ajoilta saakka ja nyt löytyi siihen oikea aika ja saatiin asiakkaat mukaan, jotta sen sai toteutettua. Manaslu circuitin vaellus ei ole Nepalissa helpoimmasta päästä ja päivämatkatkin hipoivat useampana päivänä 20-25km. Manaslu circuitin trekkireitti on avattu turisteille 90-luvun alussa ja reitti on edelleen huomattavasti syrjäisempi ja vähemmän kuljettu, kuin esim lähellä oleva Annapurna circuit. Alueelle tarvitaan kolme erillistä vaelluslupaa; Manaslun alueen erikoislupa, Annapurnan alueen lupa ja yleinen Nepalin vaelluslupa, joten tämä vaellus on myös lupien puolesta kalliimpi, kuin tunnetummat vaellusreitit Nepalissa. Reitti kulkee Budhi Gandakin jokilaaksoa pitkin, mikä vaelluksen ensimetreiltä asti oli hyvin jyrkkä ja kapea rotkolaakso. Koko matka kuljettiin hyvin lähellä Tiibetin rajaa ja lähimmillään taidettiin olla Ghapin kylän kohdalla mistä oli ainoastaan noin 5km Tiibetin rajalle. Tiibetin rajan läheisyys vaikutti vahvasti alueen kieleen, kulttuuriin ja uskontoon ja tiibetinbuddhalaisuus oli vahvasti läsnä lähes joka kylässä reitin varrella.

Meidän reitti alkoi Soti Kholasta minne päädyttiin noin 7h Jeeppimatkan jälkeen Kathmandusta. Soti Khola on vasta noin 700m korkeudella ja sieltä ensimmäinen vaelluspäivä oli seuraavana päivänä Machha Kholaan, joka on Soti Kholaa noin 200m korkeammalla, mutta matkaa tuli yhteensä päivälle noin 14km ja aikaa 4,5h. Manaslun alueella pääsee autolla vaan Jagatiin saakka 1400m korkeudelle ja siitä eteenpäin kaikki on polkua. Annapurnalla on vähän eri homma jo, kun tiet ylettyvät pitkälle Manangiin saakka 3500m korkeuteen. Eka päivä edettiin pitkälti hiekkatietä pitkin, mutta tokasta päivästä lähtien aina lähes loppuun saakka kuljettiin polkuja pitkin, mikä Nepalissa enää nykyään ei ole itsestäänselvyys kun infrastruktuuria parannetaan kokoajan ja vuoristoonkin rakennetaan autolla kuljettavia teitä. Toki tiet ovat luokkaa ”Karakoram highway” eli kuoppaisia ja jyrkänteellä, mutta kyllä niitä Jeepeillä ajelee. Toinen vaelluspäivä oli jo selkeästi erilainen ja mieleenpainuvin kohta oli ns. hiekkarantapätkä missä käveltiin joenuomaa pitkin aivan siellä jokilaakson pohjalla vaaleahiekkaista hiekkarantaa pitkin. Samaan aikaan jylhät kalliovuoret nousivat sivuille kapeaa laaksoa pitkin. Tuntui hetken, että on jossain ihan muussa maailmassa. Noin 8h ja 20km myöhemmin saavuttiin Jagatin kylään missä yövyttiin seuraava yö. Jagat oli pieni ja osittain autiolta vaikuttava paikalliskylä ja aloimme päästä alueen rauhalliseen ja syrjäiseen tunnelmaan.

Aina jos edessä oli pitkä vaelluspäivä, söimme aamiaista noin 6-6:30 aikoihin ja pyrimme lähtemään 7-7:30 aikaan matkaan ja jos päivä oli lyhyempi, aamupalaa nautimme 7 ja lähtö oli 8. Välimatkat Manaslun alueella olivat pitkiä ja pidempiä, kuin vaikka Annapurnalla, mutta nekin lyhenivät sitä mukaa mitä korkeammalle mentiin, mutta ekat päivät meilläkin oli ajallisesti ja matkallisesti pitkiä. Pitkillä päivillä lounas syötiin matkan varrella jossain teetuvassa sopivassa kohtaa ja lyhyillä päivillä taas pyrimme pääsemään majapaikkaan asti ilman lounasta. Kolmantena vaelluspäivänä teema oli selkeästi aasilaumat, sillä niitä tuli ja meni pitkin poikin meidän vaelluspäivää. Annapurnalla huudeltiin aina etunenästä taakse ”auto tulee” tai ” ”mopo tulee”. Nyt huudettiin aaseja, sillä nehän tuli niin päättäväisesti oli polku miten kapea tahansa ja meidän tehtävä oli antaa niille tietä. Paikalliset aasit on puhtaasti työjuhtia ja ne liikuttaa tavaraa kylistä toisiin. Päivän aikana ylitettiin myös useampi riippusilta ja välillä kauhisteltiin kun monsuuni ilmeisesti tiputtanut kapean rotkon kallioseinämiltä kiviä sillalle kun osa raudoista jalkojen alla oli aina vääntyneitä tai kiviä oli rautojen välissä. Kävi tuuri taas kelin puolesta kun päästiin Dengin kylään (1800m) juuri ennen, kuin alkoi sataa vettä. Hämmästeltiin jo Kathmandussa kun Nepalissa piti olla kuiva kausi, mutta niin se vaan satoi vettä kun saavuttiin Nepaliin. Sama meininki jatkui vaelluksen aikana, kun vaikka päivät oli aurinkoisia, alkoi iltaisin yleensä sataa. Dengin majatalossa meitä oli vastassa pari vuotias paikallinen lapsi, joka viihdytti koko illan ajan meitä omalla showllaan kun pidettiin sadetta sisätiloissa. Noin tunnin mittainen shown loppuhuipennus oli vesikanisterin työntöä lattialla ees taas!

Neljäs vaelluspäivä oli taas vaihteeksi lyhyempi, kun vaellettiin 5 tunnissa Dengin kylästä Ghapiin (2380m). Vauhti pidettiin joka päivä rauhallisena ja nautittiin maisemista ja valokuvattiin paljon ja kaikkea. Ghapissa meitä odotti majatalon pihalla (tai eivät meitä odottaneet, mutta olivat paikalla kun saavuttiin) noin 15 naista vastasyntyneiden ja taaperoiden kanssa. Juttelin paikallisen apuoppaamme kanssa ja hän kertoi, että alueen tuorehkot äidit kokoontuvat muistaakseni kerran viikossa yhteen ja tällä kertaa vuorossa oli kokoontumisen yhteydessä lasten rokotukset, mitä annettiin pihalla hoitajan toimesta. Majatalot Nepalissa on yleisesti hyvin yksinkertaisia, mutta eipähän tarvitse nukkua teltassa mitä vielä tehtiin 10v sitten Manaslun trekillä. Ghapissa meillä oli paritalomökit missä mökin toisella puolella yksi huone kahden sängyn kanssa ja sama toisella puolella. Terassi oli yhteinen missä pyykkinaru. Annapurnalla ja mm. Everest Base Camp vaelluksilla on lähestulkoon kaikissa majataloissa tätä nykyä pistorasiat huoneissa, sähköt, valot ja wifi. Manaslulla oli hieman yksinkertaisempaa ja monista majataloista puuttui vielä wifi ja osasta pistorasiat ja sähköt. Ne mistä löytyi pistorasia oli usein hauskoja kun ne pistorasiat on keskellä seinää kasvojen korkeudella niin laitappa siihen sit puhelin piuhan kanssa latautumaan. Jokainen meistä joutui luovimaan ratkaisuja missä yksi laite on pitkällä johdolla kiinni ja toiset laitteet siinä ja yksi pistorasian päällä seinää vasten jne. Majataloista myös usein löytyi Manaslullakin suihkumahdollisuus (kuuma), mutta se ja wifi maksoi lähes jokaisessa majatalossa. Ghapissa kuuma kaasulla toimiva suihku maksoi 250 rupiaa eli vajaa 2€. Kalleimmillaan suihku taisi olla 500 rupiaa ja wifi saman 500 eli 4€. Wifin toimivuus toki ei ollut taattua ja kerran maksoin wifistä, mikä toimi pari tuntia ja siihen se sitten jäikin. Surkuhupaisin asia mistä maksettiin hunajaa oli Dharamasalassa 4500m korkeudella kun maksettiin 800 rupiaa eli lähes 6€ 1l kiehuvaa vettä, mikä saatiin omaan Nalgene pulloon.

Viidentenä päivänä liikuimme jo yli kolmen tonnin kohti Lhon kylää, joka sijaitsee leveämmässä laaksossa 360 asteisen vuorimaiseman keskellä 3180m korkeudessa. Lhohon saavuttaessa meidän ”vastaanottokomitea” oli kovaääninen rummutus ja matalaääniset mantrat läheisestä munkkiluostarista. Oli maaginen hetki saapua kylään kun paikallisessa luostarissa oli juuri alkanut seremonia ja munkit polttivat sen lisäksi katajaa ja muita seremoniaan kuuluvia asioita luostarin pihalla olevassa kokossa. Matkaa päivälle tuli noin 15km eli lounastaukoa vietettiin taas matkan varrella. Manaslun alueella välillä oli vaan haastavaa löytää matkalta majatalo, joka olisi ollut auki ja sieltä olisi saanut lounasta, sillä edelleen, reitti on syrjäisempi ja reitillä on selkeästi tietyt kylät missä yleensä porukka yöpyy. Tällöin muut kylät ovat enemmänkin paikallisten asuttamia ja mitään palveluita ei löydy. Viides vaelluspäivä oli juuri tälläinen. Keskustelimme ennakkoon apuoppaan kanssa, että Namrungin kylä tai Lhin kylä voisivat olla matkallisesti sopivia lounaalle, mutta hän ei ollut varma mikä tilanne Lhissä on, että onko siellä paikkoja miten auki. Onneksi päätettiin syödä hieman aiemmin Namrungissa, sillä Lhissähän ei ollut yksikään niistä muutamasta harvasta majatalosta auki, minkä ohi vaelsimme. Lounaan pyrimme buukkaamaan ennakkoon ja vaihtoehtoina oli joko daal bhat tai vaihtelevasti paistettu nuudeli tai paistetut perunat. Meidän kantajat (4hlö) käveli tietenkin meitä nopeampaa niin saatiin heidän kautta tehtyä tilaus lounasta varten, milloin ruuat olivat jo valmisteilla, kun saavuimme lounaspaikkaan. Mitä korkeammalle mentiin, sitä kalliimmaksi myös kävi ruoka. Alimmillaan lounastettiin noin 500 rupialla ja kalleimmillaan lounas taisi maksaa noin 1000 rupiaa eli 8€.

Lhon kohdalla alkoi jo huomata kelin muuttuvan ja päivälämpötilat putosivat alle 10 asteen. Kuudes vaelluspäivä vei meidät Samagaonin kylään 3500m korkeuteen Manaslun base campin ja jäätikkövirran juurille. Vaelluspäivän aikana olisi näkynyt kaikki lähivuoret ja Manaslu, mutta vuorijumalat päätti antaa meille sumua ja vesisadetta koko päivän ajalle. Saavuttiin 4,5h jälkeen Samagaoniin ja majataloon kirjautumisen jälkeen lähdettiinkin etsimään kahvilaa ja kauppoja, sillä Samagaon Manaslun alueella on samanlainen kun Manang Annapurnalla eli akklimatisointikylä missä moni yöpyy kaksi yötä ja sitä mukaa myös hieman isompi, kuin muut kylät. Noh, eipä Samagaon iso ollutkaan ja kauppoja taisi löytyä kaksi, jotka oli majatalojen yhteydessä eikä työntekijöitä löytynyt mistään. Kahvila sentään löytyi ja sehän oli mitä mahtavin pieni, autenttinen, pienen talon yläkertaan rakennettu kahvihuone puukamiinoineen. Eikä siinä vielä kaikki, kahvilan leideillä oli italialaiset espressokoneet ja paikallista papukahvia. Normaalisti majatalojen kahvi täällä on pikakahvia niin tämän Main street cafe kahvilan kahvi oli SUPER herkullista creman kera. Loppupäivä meni vaan hengaillessa ja sadetta pitäessä sisätiloissa. Meidän onneksi majatalomme pitäjät lämmittivät kamiinaa ruokahuoneessa niin ei tarvinut palella kokoajan, kun oli kylmä ja kostea ja huoneet ovat yhtälailla kylmiä ja huonosti eristettyjä. Yöllä huonelämpötilat laskivat noin +4 asteeseen, joten huoneessa ei nukkumisen lisäksi tullut hengailtua. Näissä korkeuksissa myös alkaa olla viimeiset hetket käydä suihkussa kun esim. itselläni hiukset eivät enää kuivu tarpeeksi hyvin kosteuden ja kylmyyden takia niin riski palelluttamiselle ja flunssalle on suurempi. Oma viimeinen suihku ennen solan ylitystä taisi olla Ghapissa neljäntenä vaelluspäivänä ja seuraava suihku oli 11 vaelluspäivän jälkeen Bimtangissa. Se väli oli pärjättävä Saveteilla ja likaisilla hiuksilla.

Välipäivä Samagaonissa alkoi aamu viiden aikaan silmät pyöreinä kun yön aikana oli sää kirkastunut ja nähtiin miten kauniilta Samagaon ja sitä ympäröivät vuoret näyttivät. Heräsin viideltä vessaan kun nukkumisrytmi oli taas tyylikäs klo 19-20 nukkumaan ja klo 4-5 aikaan ylös ja raotin huoneeni verhoja nähdäkseni suoraan edessä Naike peak vuoren ja sen vieressä ja ympärillä pelkkiä vuoria toisensa perään. Nopean vessarundin jälkeen ulos valokuvaamaan majatalomme katolle tätä maisemaa. Manaslu näkyi myös ensimmäistä kertaa. Aamupalan jälkeen lähdettiin koko porukan voimin läheiselle Birendra tal järvelle mihin laskee Manaslun jäätikkö pohjoispuolella. Järvelle pääsi paikallisen luostarialueen läpi ja järvi itsessään oli noin 200m korkeammalla, kuin Samagaon. Luostarin nurmikoilla ruokaili lauma dzoita eli jakin ja kotikarjan sekoituksia. Jakkeja löytyi sitten korkeammalta, kun jatkettiin seuraavana päivänä matkaa kohti Samdon kylää 3800m. Kahdeksas vaelluspäivä meni nopeasti ja matkaa oli vaan noin 8m, minkä taitoimme alle 4 tunnissa. Päivä oli keskiviikko ja olimme puhuneet sitä, että katsomme keliä jatkammeko torstaina kohti Dharamasalaa (Larke phedi) ja perjantaina solan yli vai otammeko toisen akklimatisointipäivän Samdossa, kuten alkuperäisessä agendassa oli. Keli näytti siltä, että perjantaina olisi turvallisempi ylittää sola kun lauantaille keli lupaili mahdollisia lumisateita. Noh kaikki ei mennytkään niinkuin Strömsössä, vaan se alkoi sataakin lunta jo keskiviikkoiltana Samdossa ja satoi koko yön niin, että torstaina heräsimme 30cm lumikerrokseen ja lumimyrskyyn, joten jäimme Samdon kylään paikallemme. Kun myrsky yllätti, meni samassa hetkessä myös wifiyhteydet, eikä puhelinverkko toiminut enää näin syrjässä. Sain kiivettyä läheiselle aukealle/kukkalalle ja laitettua Suomeen viestiä tilanteesta. Siinä kohtaa oli epäselvää mitä keliä se lupaa perjantaille ja lauantaille ja jouduimme pohtimaan mahdollista keskeytystä ja paluuta takaisin alas samaa reittiä, jota olimme tulleet ylös, sillä solan ylitys lumisateessa ei ole turvallista eikä järkevää. Larke la sola on Nepalin pisimpiä ja siellä usein tavataan hyytäviä tuulia ja vain muutama päivä ennen meidän solan huiputusta oli solasta löydetty paikallinen kantaja kuolleena. Ei auttanut muu, kuin vaan olla ja odottaa ja aikamme Samdossa kuluikin pelatessa ristiseiskaa koko päivä varmaan noin 8h putkeen.

Aamu valkeni perjantaina ja yön aikana oli keli kirkastunut vaikka lunta oli maassa edelleen sen 30cm. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja oli kirpeä noin -10c pakkanen. Se tiesi meille vaelluksen jatkumista kohti solaa ja jatkoimmekin matkaa Dharamasalaan 4500m heti aamiaisen jälkeen. Kymmenes vaelluspäivä oli yksi kauneimmista. Liikuimme korkealla poikkirinteissä, ympäröivien lumihuippujen välissä. Keli tähän aikaan vuodesta on vähän kuin Suomen pääsiäinen Lapissa. Lunta on ja aamut pakkasella, mutta iltapäivästä voisi hyvin kulkea shortsit ja t-paita päällä kun aurinko lämmittää niin paljon. En tajunnut silloin vielä kävellessä Dharamasalaan, että omat silmämunani alkoivat palaa auringon UV-säteilyn voimakkuudesta. Ihmettelin Dharamasalaan päästessä kun silmät aristivat hirveästi valoa kun otin parakissa sisätiloissa aurinkolasit pois päästä. Solan ylityspäivänä oli sama juttu silmien kanssa ja ylityksen jälkeen, saavuttaessa Bimtangin kylään tajusin kun näin silmäni, että nehän ovat palaneet. Silmät vetisti, aristi valoa ja pienintäkin tuulta, olivat punaiset ja tuntuivat, kuin olisi siitepölyallergiaa. Onneksi palaminen ei vaikuttanut näkökykyyn ja muutkin oireet lähtivät parin päivän jälkeen pois. Aurinkolasini olivat Julbon CAT 3 lasit (kotoa olisi löytynyt kahdetkin Julbon CAT 4 jäätikkölasit, mutta luulin, että pärjään tuolla CAT 3 lasien kanssa..) Säteily korkealla, auringonpaisteessa ja lumessa on vaan niin järjettömän suuri, ettei lasien filtteri estänyt säteilyä polttamasta silmiä. Näin kävi myös kaikilla muilla paitsi yhdellä, jolla oli CAT 4 aurinkolasit naamallaan. Dharamasala oli parakkikylä eli mitään varsinaisia taloja siellä ei ollut. Muistutti jo jotain base campia, missä vaan yövytään lyhyt hetki ja sitten jatketaan matkaa. Koko kylässä ei ole sähköä eikä myöskään wifiä ja meidän majoitus oli myös parakit, minkä sisälle oli rakennettu kivistä laveri ja sen päällä oli patjat. Saatiin meidän porukalla kaksi parakkia, mistä naiset 4 + minä oli toisessa ja kolme miestä toisessa. Korkeuden alkoi huomaamaan jo leposykkeissä kun solanhuiputusyönä leposykkeet huiteli 70-80 kohdalla kun normaalisti merenpinnan tasolla omat leposykkeet on 45. Tuntui, kun olisi mennyt humalassa hengästyneenä nukkumaan. Yö oli lyhyt, mutta päästiin nukkumaan noin klo 19, joten ehdittiin nukkua koiranunta noin 6h kun herätys oli 1:45 ja solaa lähdettiin huiputtamaan klo 3:00.

Pakkasta oli ehkä -15c ja taivas oli kirkas kuun valaistessa valkohuippuja niin, että ne pystyi nähdä jopa säkkipimeässä. Aamupuuron jälkeen laitoimme kevyet Kathmandusta ostetut jääraudat jalkaan ja lähdimme otsalamput otsalla ensimmäisenä ryhmänä tekemään latua kohti Larke la solan korkeinta kohtaa 5106m. Yö oli maaginen ja aamu valkeni joskus klo 4:30 jälkeen paljastaen vuoriston komeuden kokonaisuudessaan. Lunta oli paikoitellen polviin saakka ja auringon porottaessa siniseltä taivaalta tamppaaminen oli raskasta kun se sulatti lunta pehmeäksi. Normaalisti solan ylitys taitetaan noin 8h ja meillä meni kelin takia 13h. Solan huipulla oltiin joskus aamu 9 maissa eli 6h lähdön jälkeen ja toiset 7h meni alamäkeen, joka on todella jyrkkä ja kapeapolkuinen, joka nyt oli tietenkin syvän ja pehmeän lumen peittämä. Muutamissa kohdissa päästiin laskemaan pyllymäkeä kun oli turvallinen ja suora alamäki, mutta muutoin meidän vaelluspäivä muistutti vahvasti vuorikiipeilymatkaa, poislukien, että kuljimme ilman köysiä, valjaita tai hakkua. Pitkän päivän jälkeen saavutimme Bimtangin kylän, joka oli taas vaan 3500m korkeudella eli päivässä mentiin 4500m korkeudelta 5100 ja sieltä 3500m alas. Bimtangissa odotti kuuma suihku ja ruokaa kun emme päivän aikana syöneet muuta, kuin aamupuuron ja snacksejä. Vettä oli itselläni noin 4l mukana, mutta sekin loppui hieman ennen Bimtangia.

Bimtangista matka jatkui seuraavana aamuna Manaslun massiivin länsipuolta pitin Ghon kylään. Hämmästeltiin miten maisema muuttui kivikosta, lumesta ja pakkasesta yhtäkkiä rehevään metsään ja sieltä peltoiseen laaksoon. Matkalla valokuvattiin Manaslua ja sitä ympäröiviä muita ”pieniä” ehkä 7000m huippuja. Nähtiin mm. Naike Peak 6200m, Manaslu north 7100m, Nagdi Chuli 7800m ja Himal Chulit 7300-7800m. Gho oli pieni kylä missä oli vaan muutama talo ja olikohan kaksi majataloa. Meno oli rauhallista ja palauduttiin viime päivien rutistuksesta. Wifiä ei ollut viimeiseen 4-5 päivään eikä ollut vielä Ghossakaan vaikka ajateltiin siellä jo olevan kun oltiin takas alhaalla, mutta selvisi, että viime syksyn kova monsuuni oli tehnyt sen verran tuhoa, että alueella oli tuhoutunut mm. vesivoimala ja sitä kautta sähköverkkoa, mitä edelleen korjattiin tuhojen jäljiltä. Vaelluspäivä Ghohon ja seuraava vaelluspäivä Talin kylään olivat taas vaihteeksi pidempiä ja matka taittui kumpanakin päivänä noin 8 tunnissa. Kehomme voi vaan niin paljon paremmin, kun oltiin käyty jo korkealla ja nyt kehossa oli paljon enemmän happea niin pitkä päivä ja pitkä matka ei tuntunut missään. Leposykkeet ja paremmat unet myös palautui kaikilla hyvälle tolalle. Talista viimeinen vaelluspäivä eli vaelluspäivä 14 oli kohti Syangea, missä vietimme viimeisen yön ja seuraavana aamuna napattiin Jeepit kohti läheistä Bandipurin vuoristokylää, mistä jatkoimme seuraavana päivänä takaisin Kathmanduhun. Syangessa viimeinen vuoristoillallinen oli aika luksus kun majatalon pitäjä kasvatti ulos rakennetuissa altaissa taimenia niin mehän saatiin jokainen tilattua omat tuoreet kalat. Muutoin ruoka oli kasvisruokaa, poislukien purkkitonnikalaa mitä sai pizzan päälle useissa kylissä. Lempiruuiksi muodostuikin tällä reissulla tonnikalapizza, paistetut perunat ja kasvikset ja paistettu riisi. Daal bhatia tuli syötyä tällä reissulla vähemmän, kuin aiemmilla reissuilla. Manaslun alueella on paikalliset munkit saaneet metsästyskiellon niin siitä syystä + siitä, että lihan kylmäketju ei ole samaa luokkaa kun meillä koto-Suomessa, emme syöneet purkkitonnikalan lisäksi mitään lihaa ollenkaan vuoristossa.

Mitäkö jäi käteen Manaslu circuitista? 1000 valokuvaa kamerassa, 2h Gopro materiaalia, toiset 1000 kuvaa ja videota puhelimessa, tuhansia muistoja, palaneiden silmien lisäksi verkkokalvoilla mitä kauniimmat maisemat ja muistoissa yksi kauneimmista vaelluksista mitä olen tehnyt. Kaikki asiakkaat pääsi mallikkaasti vaelluksen alusta loppuun eli olimme myös nyt Aventuralla ensimmäinen ja onnistunut Manaslu circuit vaellusporukka! Ehkä Samuli katseli meitä jossain Annapurnan pilvien päällä ja antoi meille voimia ja tsemppiä hänen speksaamalle reitille. Matkanjohtajana en olisi voinut olla onnellisempi lopputuloksesta ja siitä miten hienosti kaikki meni vaikka keli heitti haasteita meidän eteen.