Oli tiistaiaamu 27.6 ja Cristina tuli hakemaan meidät Courmayeurista noin klo 10 ja lähdimme huristelemaan hänen autollaan kohti Chamonixta ja Les Houchesin hissiasemaa. Sieltä muutamalla hissillä ja vuoristojunalla pääsimme Nid d’Aiglen (2300m) juna-asemalle Mont Blancin juurelle. Oli siisti fiilis kun Bellevuen vuoristojuna-aseman kohdalla konnari käski tavallisia turisteja ja vaeltajia poistumaan ja ainoastaan Blancin vuorikiipeilijät saivat jatkaa päätepysäkille asti. Siellä me oltiin, kuin sillit suolassa kaikkine vuorikamojemme kanssa jännittyneiden katseiden ja hymyjen kanssa. Kaikki omat Mont Blanc vuorikiipeilykamat kannossa ja ylävuorikengät jalassa lähdimme tamppaamaan kivikkoista moreenipolkua kohti Tete Roussen majaa, joka sijaitsee noin 3200m korkeudessa Mont Blancin Ranskan puolen reitin varrella. Helle ja paahde oli samanlainen, mitä se oli ollut jo koko alkuviikon, eikä kroppani ollut ehtinyt kunnolla palautua (tai palautua ollenkaan) alkuviikon akklimatisaatiotreeneistä ja vuorikiipeilyistä, joten vaellus Tete Roussen majalle oli tuskaisa. Kerron erillisessä blogitekstissäni tämän artikkelin jälkeen akklimatisaatiotreeneistä ja -kiipeilyistä Blanc viikon ajalta. Jännitin seuraavan päivän huiputusta jo muutenkin ja nyt vielä lisäjännitystä ja stressiä toi se, että reidet tuntui olevan aivan puutuneet, väsyneet ja pökkelöt, eikä edes tästä vaelluksesta meinannut tulla mitään.
Matkaa majalle oli noin 3km ja nousumetrejä tälle välille tuli noin 850m. Polku kiemurteli kivikkoa pitkin, mikä oli välillä lumessa ja jäässä ja yhdessä kohtaa yksi vuorikiipeilijä meinasi jopa liukastua jäisellä polulla ja kaatua rinteeseen. Siitä jos olisi kaatunut, olisi matka ollut pitkä kierien alas kivistä rinnettä. Siinä hetkessä itsekin taas heräsi siihen, että nyt ollaan tosiasioiden äärellä ja täällä pitää skarppaa ja olla tarkkana missä ja miten liikkuu. Aika tasan kahden tunnin vaelluksen jälkeen saavutimme Tete Roussen majan ja laitoimme seuraavan aamun vuorikiipeilykamat ns. varustehuoneeseen omiin muovikoreihin valmiiksi. Yleensä majojen alakerrassa sijaitsevat varustehuoneet ovat tarkoitettu vuorivarusteiden (varsinkin rautakaman eli jäärautojen, hakkujen + valjaiden, kypärien, ylävuorikenkien) säilytykseen. Jokainen ottaa lokerikosta tyhjän korin ja laittaa omat kamat sinne ja kengät valmiiksi odottamaan aamua. Kamat ovat usein lumesta märkiä niin tämä tila on paremmin suojattu ja eristetty, eikä mm. terävät jäärautojen piikit vaurioita lattioita. Aamuyöllä jokainen etsii oman korinsa ja pukee vuorikamat päälle huoneessa, mistä pääsee oman oven kautta suoraan ulos jäätikölle.
Olin lounaaksi ottanut snacksejä ja italialaisia leikkeleitä ja mussutin niitä majan terassilla fiilistellen (kauhulla) edessä avautuvaa Grand Couloir kurua, mikä tultaisiin huiputuspäivänä ylittämään poikittain kahdesti. Couloirin on sanottu olevan Blancin reitin vaarallisin ja tappavin kohta reittiä sen ainaisten kivivyöryjen takia. Kuru vyöryää joka päivä, välillä enemmän, välillä vähemmän ja siihen on monen vuorikiipeilijän matka päättynyt vammautumisiin tai jopa kuolemaan. 2019 söimme Teten majalla vaan lounaan ja jatkoimme yöksi seuraavalle Gouterin majalle 3800m, mutta tällä kertaa jäimme kokonaan Tetelle ja tarkoitus oli huiputtaa Blanc sieltä käsin eli noin 600m alempaa, kuin vuonna 2019. Illallisen aikana kävimme läpi tulevaa aikataulua Cristinan ja Vasilen (toinen oppaamme Blancilla, joka toimi Vilman kanssa samassa köysistössä) toimesta. Aamupala klo 1:00, matkaan klo 1:30-2:00, huipulla oltava klo 8:00 aikaan ja takaisin Grand Couloirilla klo 12:00 mennessä. Mietin mielessäni, että aika tiukan aikataulun he meille heitti ja mietin jopa sitä, että omien pökkelöreisien kanssa en kyllä tuohon aikatauluun pääse.
Yritettiin mennä nukkumaan noin klo 20, mutta taisin itse nukahtaa vasta lähempänä klo 23, joten unta saatiin jokainen sen 2-4h maksimissaan. Aamupalalla ei ollut meidän lisäksi muistaakseni, kuin yksi tiimi eli pari kiipeilijää, joten olimme ensimmäisten joukoissa lähdössä Tete Rousselta kohti huippua klo 1:30. Aamupala on hyvin yksinkertainen, tarjolla oli paahtoleipää ja sen kanssa hillo- tai voinappeja, mehua, kahvia ja muroja. Kahvikuppeja ei ole vaan jokainen ottaa kahvinsa murokulhoon. Nopean aamupalan jälkeen varustehuoneessa kamat päälle, snacksit reppuun ja otsalamppujen valaisemana kohti Tete Rousselta lähtevää jäätikköä. Snackseistä sellainen huomio, että juoksevaa vettä ei majalta saanut, joten jouduttiin vedet ostamaan majalta. 1,5l Evian-pullo maksoi ruhtinaalliset 9€ ja ostin niitä kaksi, jotta sain illaksi vettä + vuorikiipeilyn ajaksi noin 2l. Snackseinä oli manteleita, suklaata, maissikakkuja ja karkkia.
Ekan 10min aikana olin jo sitä mieltä, että tästä ei tuu mitään. Olin väsynyt ja reidet edelleen aivan tukossa. Mietin, että jos Gouterin majalle asti pääsisin edes ja katsoisin sen jälkeen mitä teen. Majojen väli on puhdasta kiviscrambleä eli rämpimistä kivien päällä, korkeita jalannostoja, käsillä vetämistä kivistä kiinni pitäen ja harppomista. Sehän se jos jokin tekee jo valmiiksi tukkosille reisille hyvää… Noin 2h jälkeen havahduin siihen, että Gouterin maja häämötti jo lähellä ja olimme päässeet sinne asti suht vaivattomasti ja vielä oppaiden ennalta määrittelemässä aikataulussa. Lyhyt vessa- ja juomatauko majalla, jääraudat takas jalkaan kiviscramblen jälkeen kun Gouterilta matka on puhdasta lumista jäätikköä ja eikun menoksi. Olo oli hyvä ja askel alkoi kulkea. Pökkelöiset jalat ja lihakset olivat lämmenneet ja vaikka väsytti, eikä kroppa toiminut täysin hyvin, aloin silti siinä kohtaa uskoa ja miettiä, että kyllähän tässä nyt huipulle päästään ja fiilis koheni samantien. Jossain vaiheessa pimeys alkoi poistua ja aurinko nousta kaukaa horistontista niin kauniisti valaisten oranssinpinkiksi koko Blancin. Mietin mielessäni, että tässä sitä nyt mennään ja olin niin onnellinen.
Noin tunti-kaksi ennen huippua saavutimme Blancin hienojen harjanteiden alla olevan Vallot hut hätämajan mihin pysähdyimme tauolle. Tässä kohtaa olimme jo 4600m korkeudessa. Tiedossa oli viimeiset parisataa metriä kapeaa ja jäistä huippuharjannetta kovien puuskatuulten siivettelemänä. Puimme majalla lisää vaatetta päälle ja itsekin laitoin untuvatakin ja vaihdoin järeät Hestran heli ski hanskat käsiin. Heti ensimmäinen harjanne iski päälle tuulen kanssa ja alle minuutissa aloin tuntea kovaa kipua sormissani kun ne alkoivat kylmettyä. Väsyneenä huusin oppaalleni, että sormeni jäätyvät ja mun on varmaan parempi kääntyä takas alas niin hän kääntyi muhun päin ja totesi ”miksi?”. Selitin uudelleen, että sormeni jäätyvät niin hän vaan pyysi mua liikkumaan eteenpäin niin sormet lämpenevät ja sitten kääntyikin jo ja askelsi eteenpäin, kiristäen meidän välisen köyden, joten jatkoin myös itse eteenpäin. Sanoin uudelleen, että ei tästä tule mitään, johon hän sitten tsemppasi, että kovimmat tuulet laantuu kohta, kunhan pääsemme ensimmäisen harjanteen toiselle puolelle ja kannusti vaan liikkumaan.
Hän oli oikeassa, pahin tuuli laantui, kun pääsimme harjanteen Italian puolelle ja sormeni alkoivat taas lämmetä ja sain sormieni tunnon takaisin. Jossain vaiheessa katsoin edessäni avautuvaa nyppylää ja tajusin, että tossa se on, huippu ja huusin Cristinalle varmistuksena, että eikö tossa ole huippu. Sain vastaukseksi, että ”that’s the first step, not yet the summit”. Eli ei muuta kuin töppöstä toisen eteen ja vielä jatkui matka. Lumista kapeaa harjannetta toisen perään ja sitten vihdoin tajusin, että nyt se on tuolla ja kaikkien näiden vuosien odotuksen, odotusten, toiveiden, haaveiden, jännityksen, pelon ja kaiken muun mahdollisen laukaisemana aloin kyynelehtiä viimeisellä harjanteella ja itkin kun saavutimme huipun. Siinä me seistiin, Blancin huipputasanteella klo 8:02 koko porukka. Aurinko valaisi huipun, lumi kimmelsi meidän alla ja näimme kirkkaan kelin johdosta Chamonixin laakson, Aiguille du Midin ja kauas Italiaan saakka. Fiilis oli sanoinkuvaamaton, niin onnellinen, niin kykenevä. Otimme huipulla kuvia ja nautimme hetken, kunnes oli aika lähteä kotimatkalle kohti Tete Roussea ja sieltä Nid d’Aiglen juna-asemaa. Nousuun meni se 6,5h ja olimme täysin aikataulussa. Nousumetrejä oli kellon mukaan tullut yhteensä 1990m.
Olimme ennakkoon puhuneet sitä, että alas pitää tulla vauhdikkaasti, lähes juosten jääraudat jalassa sillä auringon sulattaessa jäätikköä, olosuhteet muuttuvat aina vaarallisemmaksi, eikä aikaa olisi hukattavana. Alasmeno tietäisi hyvin nopeita askeleita, hyvin epävakaassa maastossa, ei taukoja, kovaa auringonpaistetta, kuumuutta ja väsymystä. Sanotaan, että ylös pääsee aina helpommin, kuin alas ja se on totta. Alas tullessa käytetään aivan eri lihaksia ja varsinkin jyrkät ja jäiset harjanteet olivat ”jänniä”, kun väsyneenä, väsyneillä lihaksilla juoksentelet alaspäin ja pidät huolta, että jokainen askeleesi on silti vakaa, etkä kompuroi. Ei mennyt montaa tuntia kun Gouterin maja jo taas näkyi ja Gouterin vanhan majan kohdalla otimme jääraudat pois jaloista, kuorimme osan vaatteista ja asennoiduimme kiviscramblelaskeutumiseen. Hieman ennen Gouterin majaa tunsin miten kroppa alkoi heikottamaan ja jopa alkoi hieman oksettamaan. En ollut syönyt tähän mennessä aamupalan lisäksi muuta, kuin yhden NoSht Jollospötkön ja palan maissikakkua. Vedet oli lähestulkoon kuitenkin juotu.
Klo 12 olimme hieman Grand Couloirin ylityskohdan yläpuolella kun todistimme suurehkon kivivyöryn vyörymistä juuri tuota ylityskohtaa kohti. Oppaamme ja kaikki muut alkoivat huutaa alas couloiria ylittäville henkilöille ”rooooocks, GO GO GO” ja kukaan ei sillä kertaa jäänyt vyöryvien kivien alle. Seuraavana oli meidän vuoromme ylittää ja Cristina komensi meitä katsomaan ja keskittymään jalkoihimme samalla kun hän kyttää kävellessämme ylös, ettei kiviä vyöry kohdallemme. Vauhtimme oli nopea ja saimme ylitettyä couloirin suht turvallisesti, mitä nyt itse tietenkin kompastuin ja kaaduin polulle takapuolelleni. Cristinan ilme oli sanoinkuvaamaton kun hän kääntyi kauhuissaan kun istuin polulla. Onni onnettomuudessa mitään ei sattunut. Vasile ja Vilma oli meistä jäljessä, emmekä nähneet heitä enää Vallotin majan jälkeen. Kun meillä tuli turvallinen kohta ylityksen jälkeen, Cristina sanoi jäävänsä odottamaan heitä ja me jatkettiin Simon kanssa viimeiset 100m alas Tete Roussen majalle rentoutumaan.
Vasile ja Vilma saapui Cristinan kanssa noin 45min meidän jälkeen majalle ja taukoilimme vielä hetken, kunnes lähdimme vaeltamaan alas kohti Nid d’Aiglen juna-asemaa. Koko huiputuspäivään meni aikaa noin 11-12h jos otetaan Tete Roussen tauko pois kun odotimme muita. Nousumetrejä sen 1990m ja laskumetrejä hieman yli 2500m. Siinä se oli, yhden unelman täyttyminen. Turvallisesti Blancin huipulle ja takaisin alas. Päivää myöhemmin saimme videon, jonka oli kuvannut joku kiipeilijä Tete Rousselta muistaakseni meidän huiputuksen jälkeisenä iltana, milloin Grand Couloir vyöryi kivenä ja lumena alas ja vyöryn alle kuoli valitettavasti yksi opas ja asiakas. Ei ollut helppo rutistus ja olisi voinut olla fyysisesti paremmassa kunnossa, mutta onko koskaan riittävästi tai tarpeeksi? Sinä päivänä ajattelin vielä, että kiitos, tämä yksi kerta riitti, mutta seuraavana aloin jo miettiä olisiko huipulle jotain muita kivoja reittejä…
Toimistosta erämaahan 