Harjannekiipeilyä

Viime kesän reissulla Mont Blanc ei ollut ainoa mitä tehtiin vaan tuttuun tapaan oli akklimatisointia eli korkeaan ilmanalaan totuttautumista ennen Blancia ja muuta kiipeilyä Blancin jälkeen. Aina sanon mm. asiakkaille kun puhutaan vuorikiipeilystä, että yksi syy miksi Alpeilla on kiva kiipee on se, että niin lyhyessä ajassa pystyy tekemään todella paljon. Lennäppä Himalajalle viikoksi ja kiipeä sinä aikana 3 vuorta ja pari harjannetta. Niinpä, my point exactly. Alpeilla tahti on huomattavasti kovempi kun vuoret matalampia ja access eli lähestyminen nopeampaa. Ei ole viikkojen kestäviä vaelluksia tai muutakaan, vaan yleensä se on ekana päivänä ylös johonkin majalle ja sieltä seuraavana aamuna huipulle ja takaisin alas laaksoon. Viime kesänä Apiksen Mont Blanc viikon ensimmäinen akklireissu suuntautui taas kerran Helbronnerin jäätikölle, mutta tällä kertaa teimme osan Aiguille d’Entrevesin harjannekiipeilyreitistä.

Vuonna 2019 olimme samaisella jäätiköllä, mutta keskityimme enemmän jäätiköllä liikkumiseen; jääraudat jalassa, hakku kädessä köysistössä liikkumista, erilaisia harjoituksia lumisissa rinteissä ja lumisessa maastossa ja sitten hieman testattiin lähellä olevaa kivirykelmää ns. scramble kiipeilynä eli kylläkin köydessä, mutta enemmän rymyten ylös, eikä niinkään kiiveten teknisempää seinämää. Tällä kertaa suuntasimme Torino Hut majan hissiasemalta vuorikamat päällä kahdessa köysistössä (Cristina + Vilma ja minä + Simo) kohti Aiguille d’Entrevesin alkua. Jäätikkölähestyminen oli ehkä tunnin-kahden setti överilämpimässä ”paistinpannukelissä” missä tuntuu, että koko keho paahtuu ja kiehuu sisältä päin auringon heijastuksen voimasta jäätiköllä. Varustetta oli aivan liian lämpimästi päällä ja lisäksi oli lennon jälkeen vasta eka päivä korkealla 3500m niin kehossa kyllä tuntui. Päällä oli Acliman paksumpi merinokerrasto, housuina LaSportivan Excelsior Pant, randoiluun tarkoitetut paksummat softshell-housut ja yläkropassa Rabin ohut softshelltakki. Kun päästiin Entrevesin alkupäähän kivikon luo, riisuin aika nopeasti LaSpon housut ja Rabin takin pois ja aloin kiipeämään harjannetta pelkät kalsarit päällä. Reppu tuntui myös liian painavalta, ainakin Cristinan mielestä. Asiakastyössä olen tottunut kantamaan järeämpää EA-laukkua mukana, niin Cristinan ilme oli hyvä kun hän kokeili mun reppua, mikä hänen mielestä oli painava ja sit kysyi mitä mulla siellä on ja näytin mun kilon painoisen EA-laukun. Sen jälkeisillä reissuilla olen omaa EA-laukkua pienentänyt roimasti, kun oppaalla sit taas on järeämmin kamaa mukana. Hyvä muistaa, että kun ollaan korkealla, kaikki painaa, niin ottaa vaan välttämättömän mukaan, ei ekstrahousuja, ei ekstrasukkia, ei liikaa snacksiä, ei liikaa nestettä yms.

Näillä reissuilla aina huomaa aika nopeasti mitkä varusteet toimivat hyvin ja mitkä eivät. Reppuna mulla oli Mammutin Trion Nordwand 38, mikä oli kylläkin hyvä, mutta aivan turhan iso. Olisin pärjännyt 10 litraa pienemmällä repulla, mikä loppupeleissä ei ehkä olisi ollut kevyempi, mutta istuvampi selässä, kuin puolityhjä ja lörppö 38 litrainen reppu. Usein ihminen haluaisi kustannussyistä ostaa ”kompromissi”tuotteita, esim. repun mikä sopii kaikkeen, mutta sen olen huomannut, että se ei vaan toimi. Vaellusrepuissa ja rinkoissa omalla kohdallani tärkeää on tietenkin selän istuvuus ja repun tilavuus, mutta myös kiinnikkeet/taskut juomapulloille, juomarakolle, snackseille jne. Kalliokiipeilyssä reppu voi helposti olla riisutumpi, eikä edellä mainittuja lisukkeita tarvita. Nyt loppusyksystä ostin Camusta uuden repun Alppivuorikiipeilyä varten mikä toimii myös päiväreppuna esim. Nepalin vaelluksilla; BlueIcen Firecrest 28 litrainen reppu. Ne mainitsemani randoon tarkoitetut housut oli myös liian paksut ja lämpimät noihin olosuhteisiin, samoin merinokerrasto. Vettä oli mukana ehkä 2 litraa, mikä kului nopeasti tuossa kelissä. Aurinkolasit on myös yksi tärkeimmistä varusteista ja niihin kannattaa panostaa. Itseltäni tuolla reissulla löytyi kahdet Julbon Alppilasit; Julbo Cham kategorian 4 vahvat lasit ja Julbo Montebianco 2 reactiv lasit . Kummatkin toimii hyvin varsinkin kirkkaissa jäätikköolosuhteissa.

Oltiin liikuttu kahdessa köysistössä Torino Hut majalta saakka ja saavuttuamme Entrevesin alkupisteelle, otimme jääraudat pois jaloista ja laitoimme ne reppuun kalliokiipeilypätkän ajaksi. Entrevesin kallioharjanteella ei ollut pultteja tai muita varmisteita mitä tulimme tunnetulle ”valokuvausspotille” saakka. Siitä reitti vielä jatkuisi hieman eteenpäin, mutta päätimme kiipeillä takaisin alas samaa reittiä, mitä tulimme, kun kaikilla ryhmässämme ei ollut liidikiipeilykokemusta vielä silloin ja yksi pätkä Cristinan mukaan olisi pitänyt liidata. Muutoin reitti mitä menimme, kiemurteli harjanteen päälliosaa pitkin ja ”varmistuksina” putoamiselle toimi köyden kierto kivien ympäri eteenpäin liikkuessa. Kiivettiin Simon kanssa ensimmäistä kertaa kaksistaan ja vaikka tunsin Simon vuorikiipeilyn peruskurssilta samaisen vuoden keväältä, piti silti puolin ja toisin valaa uskoa ja luottamusta toinen toiseen, että päästään turvallisesti etenemään. Paljon keskusteltiin ääneen mitä itse kukin tekee ja onko köysi kierretty taas kiven ympäri ja milloin seuraava voi liikkua eteenpäin. Entreves reitin ehdoton kohokohta oli edellä mainittu valokuvausspotti eli terävä, korkea ja pystysuora kivi minkä päälle päästiin kiipeämään yksi kerrallaan. Vaikka kivi näytti super ohuelta, vaikutti se ihan jämäkältä ja ainakin itse luotin siihen täysin kiivetessä ylös. Reitti tähän asti oli ollut suhteellisen helppo ja enemmän sitä scramble kapuamista/rämpimistä, kuin kalliokiipeilyä jyrkällä. Muutamia kohtia muistan missä jouduttiin mantteloimaan tuplakäsillä ja nostamaan jalkoja todella korkealle, mutta muutoin reitti meni aika smoothisti eteenpäin.

Ennen Blancia teimme myös Monte Rosalla akklimatisointia ja huiputimme kaksi yli 4500m huippua, mutta niistä lisää toisena kertana. Blancin jälkeen yhtenä unelmana oli tehdä Arete des Cosmiques harjannekiipeilyreitti Chamonixn puolella mitä olen kuolannut jo vuodesta 2019 lähtien. 2019 katsoin, että reitti näyttää hullulta ja pelottavalta, kun omaa kokemusta kiipeilystä oli vasta vähän, mutta reitti jäi silti kutkuttelemaan mieltä. 2022 oli tarkoitus tehdä Cosmiques, mutta se ”suljettiin” turvallisuussyistä juuri ennen, kun olin palaamassa Italian puolelta takaisin Ranskaan, kun siellä laajeni reitin varrella oleva reunarailo ja jossain vaiheessa yksi seinämäkin rojahti alas jäätikölle. Nyt 2023 buukkasin itseni hyvissä ajoin Cosmiquelle Compagnie des Guides Chamonixn kautta ja päätin tehdä sen Blanc-viikon jälkeen. Tapasin oppaani Lucien Boucansaudin ja meidän tiimin toisen kiipeilijän Yoshin Japanista Chamonixssa hissiaseman luona ja lähdimme siitä kolmistaan hisseillä kohti Aiguille du Midin yläasemaa 3800m korkeuteen. Jännitys oli kova, kun on nähnyt reitin Midin hissiasemalta ylhäältä käsin ja nähnyt reitin loppupään kiipeilyt ja kiipeilijät, kun he nousevat kallioita pitkin ja loppuvaiheessa tikkaita pitkin takaisin Midin aseman ulkoterassille.

Olimme ensimmäisessä hissivaunussa varmaan 50 muun kiipeilijän kanssa ja keli oli älyttömän pilvinen ja sateinen. Mietin mitä kiipeilystä mahtaa tulla, kun kyseessä kallioinen harjanne. Kun hissi nousi lähes Midin aseman korkeudelle, yhtäkkiä kun tyhjästä olimmekin pilvien yläpuolella ja jäätiköllä paistoi täydeltä siniseltä taivaalta aurinko. Pilvikerros onneksi jäi alapuolellemme ja Chamonixssa satoi vettä samaan aikaan, kun me nautimme mitä ihanammasta aurinkoisesta kelistä. Ihmiset rynnivät hissistä ulos vauhdilla kohti Cosmiquen harjanteen lähtöpistettä, mikä on jäinen tunneli hissiaseman sisällä. Laitoimme tunnelissa valjaat päälle, jääraudat jalkaan, kypärän päähän ja vuorihakun käteen ja muodostimme kolmen hengen köysistön Lucienin ja Yoshin kanssa. Olin meidän köysistön viimeinen Lucienista lähtien, eli lähdin kohti ensimmäistä jäätikköharjannetta alas ensimmäisenä ja Lucien viimeisenä. Yleensä oppaan tai kokeneimman kanssa liikutaan niin, että opas on aina rinteen yläpuolella, jos alempana liikkuville sattuu jotain. Alaspäin mentäessä opas tulee perästä ja ylöspäin mentäessä opas on ensimmäisenä. Kroppa oli aika poikki Mont Blanc viikosta (Aiguille d’Entreves 3600m, Zumsteinspitze 4563m, Signalkuppe 4554m ja Mont Blanc 4810m) ja huomasin edelleen myös korkeuden vaikuttavan kehoon. Alaspäin mentäessä oli tietenkin helppoa, mutta kun pääsimme Abri Simond Hut majan kohdalle mistä alkaa varsinainen kiipeily, hengästytti ja jalat hapotti.

Ensimmäinen pätkä Midin asemalta on jäätikköä ja sen ylittämistä ja itse kiipeilyllinen pätkä Cosmiquen reittiä on kiipeilyä paljaalla kalliolla. Osa ottaa jääraudat pois jalasta, kun siirtyvät kallio-osuudelle, mutta meidän taktiikka oli jättää ne jalkaan, sillä muutamissa kohdissa matkalla ylös tulee lyhyehköjä lumirinteitä niin niissä jouduttaisiin joka tapauksessa laittaa raudat takaisin jalkaan. Kallioiden alkupäässä Lucien siirtyi etummaiseksi ja eteni vauhdilla ylöspäin. Ensimmäinen ns. pitch eli köydenmitta tai pätkä oli loivaa släbiä (positiivista kalliopätkää) ja sitä oli suhteellisen helppo kiivetä. Lucien varmisti kiipeilyämme trädipieceillä (camuilla ja kiiloilla halkeamiin) ja mun tehtävä viimeisenä oli aina kerätä ne pois mun valjaisiin. Jääraudat jalassa kiipeäminen kalliota pitkin ei ole mikään helpoin tehtävä, mutta nopeasti sitä taas oppi ja se alkoi sujumaan. Haastavin oli se, kun omat hanskat oli vähän löysät niin oli helpoin kiivetä ilman hanskoja, niin kauan, kun tarkeni. Reitti kiemurteli harjannetta pitkin ensin ylös, välillä oli todella korkeita jalan nostoja taas, välillä ängettiin koko kroppaa halkeamasta läpi ja sitten tuli laskeutumiskohtia. Ns. kruxi eli reitin vaikein kohta oli sileä släbikallio mihin oli tehty muutama ekstrareikä poralla jäärautojen kärkipiikkejä varten. Muutoin kallio oli aika paljas ja ainoastaan kädet sai kallion halkeamiin edetessä, jalkojen hipoessa pienenpieniä listoja kalliossa.

Cosmiquen reitti päättyy tikkaisiin, mitä pitkin kiivetään takaisin Midi asemalle yhdelle näköalaterassille. Meillä meni koko reissuun jäiseltä tunnelinalulta noin 3h. Monesta kohtaa reitti oli tooodella ilmava ja pudotukset puolin tai toisin oli pitkät melkein alas laaksoon asti. Yksi kohta oli mielenkiintoinen, missä jouduttiin kiertämään jäisen kivenlohkareen ulkopuolen kautta kivitasanteelle ja siitä rämpien laskeutumaan alemmas. Kivi oli umpijäässä ja siitä pitäminen kiinni käsillä oli haastavaa. Jaloille oli huonot paikat, pudotusta useampi sata metriä jalkojen alla ja jalkoja joutui kurottamaan kauemmas samaan aikaan, kun käsillä pidät heikosti itsesi kiinni jäisessä kivessä. Tasoltaan reitti ei ollut vaikea, mutta haastetta kehiin löi korkea ilmanala ja reitin fyysiset kiipeämiskohdat, missä esim. juurikin niitä jalkoja joutui nostamaan korkealle ja ponnistamaan jo väsyneiden lihasten kanssa. Yhdessä kohdassa tulimme lumisen rinteen viereen, kallion jäädessä meidän vasemmalle puolelle. Varmisteita (camuja ja kiiloja) pystyi laittamaan kallioon vain muutaman ja lumi oli auringosta johtuen löysää ja vyöryvää. Meitä ennen liikkunut ryhmä sekoili kyseisessä lumirännikohdassa ja yksi heistä levisi tähän lumirinteeseen ja alkoi vieriä alas sen verran mitä köydessä oli löysää. Opas onneksi sai hänet ja toisen kiipeilijän pidettyä kiinni ja siten pysäytettyä putoavan kiipeilijän matkan. Päällimmäisenä itselle koko reitistä jäi mieleen ähkiminen ja rehkiminen kun ponnisti kallioilla ylöspäin. Lisäksi reitti kiemurteli hienosti harjanteen vasenta ja oikeaa puolta ja maisemat oli mitä kauneimmat aina, kun päästiin jyrkälle reunalle. Kiipeilyllisin kohta oli se reitin kruxi missä kiivettiin todella sileää kalliota pitkin ylös ehkä 5-10m.

Nyt on lennot taas buukattu Alpeille kesäksi ja tarkoitus on mennä kiipeämään vastaavanlaisia harjanteita vuorten lisäksi. Niiden kiipeilyllisyys on se mikä houkuttelee. Myös nämä harjanteet esim. Alpeilla on usein todella ilmavia ja niissä on oma jännityksensä kiivettäessä. Olet jo ylipäätään vaikkapa 3500m korkeudessa ja silti harjanteelta jäätikölle on useiden satojen metrien matka alas.